”Hänen kehonsa oli niin alkukantainen,

yksinkertainen,
eikä hänen sielunsa pystynyt samaan,
hän tunsi joskus sisimmässään eräänlaista häpeää,
ikään kuin jotain olisi puuttunut.”

– Francoise Sagan, Sekainen vuode 1977

Kävelin viime torstaina Tukholman kaduilla ja minusta tuntui, kuin kaupunki olisi ollut Saganin kuvaama keho, kevyt ja yksinkertainen.

Ja minä se sielu, vaikea ja levoton, irrallinen, kykenemätön sulautumaan. En ole tuntenut omaa raskasmielisyyttäni koskaan niin selvästi kuin siinä tuuheiden tukkien ja kauniisti soljuvien sanojen keskellä.

Tunsin olevani yhtä universumin kanssa vasta, kun istuin taas lentokoneeseen. Kun energiset asiakaspalvelijat ja palkkapäivän täyttämät tukholmalaisputiikit olivat irronneet iholtani.

Tänään on viime torstain tapaan sellainen kaurismäkeläisellä tavalla kaunis harmaa päivä. Hyvä päivä asua Helsingissä. Pukeutua kevytkenkäisiin farkkusortseihin, harjata vaaleaa tekotukkaa ja juoda kevytkolaa lounaalla. Ja antaa mielen kahlata syvissä vesissä, siellä missä se on kotonaan.

Tänään sieluni on miettinyt sanoja, samoja kuin ystäväni Eeva. Kun Eeva sanoo ”Minä rakastan sinua”, hän tarkoittaa ”Minä rakastan sinua”.

Olen kateellinen. Sillä minä en tiedä, mitä sanon, kun sanon niin.

Kuuntelin yhtenä kirkkaana sunnuntaiaamuna kirkossa monologin siitä, miten tärkeää on uskaltaa rakastaa.

On kuulemma tärkeää. Hyvin. Tärkeää. Pitää kato vain uskaltaa. Siitä vaan. Rohkeasti. Rrrrrakastaa.

Rapsuttelin lakattujen kynsieni kärkiä ja haukottelin. Jep jep. Rakkaus. On se vaan hieno.

Olisin halunnut viitata ja kysyä saarnastuoliin kivunneelta kaverilta, että mitenköhän minun pitäisi sitten käytännössä rakastaa?

Kun olen aikaisemmin sanonut ”Rakastan sinua”, olen tarkoittanut aika erilaisia asioita.

En muista, sanoinko yläasteella ensirakkaudelleni ”Rakastan sinua”. Jos sanoin, ja todennäköisesti sanoin, tarkoitin: ”Olet söpöin poika koulussamme, haluan pitää sinua kädestä ja haistella kaulaasi omistavasti muiden nähden.”

Kun sanoin niin etäsuhteessa, tarkoitin: ”Olisin mieluummin siellä sinun kanssasi. Älä pelkää, olen sinun.”

Kun sanoin sen taannoin surevalle ystävälle, tarkoitin : ”En tiedä, mitä tunnet, mutta jos voisin, ottaisin sen tunteen sinulta pois. Mutta koska en voi, olen vain tässä.”

Jos sanoisin sen juuri nyt, luulen, että se tarkoittaisi:  ”Minä haluan sinut.” tai ”Minä kaipaan sinua.”

”Rakastan sinua” tuntuu minusta tänään samalta kuin hymiö. Se sopii moneen tilanteeseen. Sopii laiskoille. Käytän hymiöitä, koska olen emotionaalisesti laiska.  Veikkaan myös, että rakastan ja siksi sanon rakastavani. Mutta helkkarissa en tiedä, mitä merkityksiä se pitää itse kullekin sisällään.

Siitäkin huolimatta tai ehkä juuri siksi, onnittelen kaikkia, jotka sanovat ja rakastavat. Ihailenkin. En vain suostu arvostelemaan suhteita rakastamisen tunteen perusteella. Tai tuntemaan itseäni pieneksi, koska en aina tiedä, rakastanko. Ketään. Tai ainakaan ketään samalla tavalla.

Puolisen vuotta sitten kuulin tarinan pariskunnasta, joka ei hääpäivänäänkään tunnustanut toisilleen rakkautta.  Silloin kavahdin. Onpa kylmää. Tai sitten jotain kummallista erikoisuuden tavoittelua. Ei rakkautta, ei häitä, mietin ja onnittelin itseäni siitä, että meikkis se vaan kuule rakastaa.

Tänään haluaisin vain tietää, mitä muut, te ja juurikin teikkis, sillä tarkoittaa. Tiedän, että koska tämä on minun blogini, täällä minä annan. Mutta tänään tarvitsen sinulta jotakin. Pyydän niin nätisti kuin osaan, että kerrot minulle niin yksityiskohtaisesti kuin osaat, mitä ajattelit ja tarkoitit, kun sanoit viimeksi ”Rakastan sinua”?

Suomalaisen sympaattisuuden ja sielukkuuden kiteyttävän kappaleen ääreen teidät jättää: Jenna

Ihanasti keinuu!