Työkaveri 1 katsoo Minän hiuspuuterin kyllästämää tukkaa ja sanoo: ”Koska oot viimeksi värjännyt hiuksesi?”
Minä: ”Kesäkuussa näihin tehtiin sävynkirkastus.”
Työkaveri 1: ”Ai, sullahan on sitten luonnostaan aika vaalea tukka.”
Minä: ”Kyllä, näin kesän jälkeen. Syksyllä mun hiuksista tulee harmaat.”
*taidepaussi*
Minä jatkaa: ”Syksyllä kaikesta tulee harmaata.”
Työkaveri 1: ”Hiuksista.”
Minä: ”Naamasta.”
Työkaveri 2: ”Taivaasta.”
Työkaveri 3: ”Sielusta.”
*lyhyt hiljaisuus, jonka jälkeen Työkaveri 1, Minä, Työkaveri 2 ja Työkaveri 3 nauravat pitkään ja räkäisesti*

Tiedättekö sellaisen pienen valkoisen ihmesienen, jolla irtoaa pahinkin paska keittiöpinnoista ja pinttyneistä ikkunanpielistä?

No. Tällä viikolla tajusin, että lakoninen huumori tekee saman melankolialle –  irrottaa tahrat ja jättää jälkeensä kirkkaan pinnan.

Joten antaa palaa: Tule vain harmaus. Minä olen valmis.

Pukeudun sinuun ensin päästä varpaisiin
– ja nauran sitten paskaisesti päälle.

Sukkahousuissa isottelee: Jenna

PS. Mietitkö, että mitä helkkaria tuo perhonen tuossa tekee? No, tekotaiteilijana en voinut vastustaa kiusausta, kun löysin sen sänkyni vierestä. Pohdin, pitäisikö minun naputtaa kehyskertomus sen kauniiden, kuolleiden siipien ympärille. Sitten totesin, että postaus nimeltä ”Minä ja kuollut nokkosperhonen” olisi ehkä vähän liian sentimentaalista, jopa minulle.