”Oot kyllä niin symppis! Ooksä oikeesti noin ihana!?” kirjoitti Vierailija perjantaina 16.3.2012 kello 17:17.
Vastasin, että yritän aina välillä olla myös vittumainen.

Mutta tiedättekö, se on saakelin vaikeaa.
Varsinkin kun on tällainen yliempaattinen ymmärtäjä, joka symppaa koko ihmiskuntaa.
Joka pukeutuu kukkasortseihin ja pinkkiin huulipunaan ja haluaa, että kaikilla on kaiken aikaa kivaa.

Eilen lenkillä kuuntelin kuulokkeista kovisnaisia ja kelasin niitä vaikeita ja vittumaisia asioita, joista olen kiivennyt yli ihan yksin. Puolen tunnin kohdalla tajusin, että ei helvetti, meikkis on oikeastaan aika helkkarin sitkeä. Vahva ja taipumaton. Herkkä, se nyt lienee kaikille selvää, mutta samalla harvinaisen kestävä ja itsenäinen.

Sisältä sen verran titaaninen tyyppi, että ulospäin en ole jaksanut tai kokenut tarpeelliseksi peitellä keskeneräisyyttä tai hetkellistä vapinaa.

Ja se on ihan jees, omalla tavallaan jopa ihailtavaa. Mutta siinä hölkkäillessäni minulle tuli tunne, etten ehkä halua tätä enää.

Että vähempikin suloisuus riittäisi.

Että voisin vähän harvemmin heittäytyä avuttomaksi vain sen vuoksi, että rakkailleni tulisi tärkeä ja tarvittu olo.

Esittää vähemmän vähän hölmöjä kysymyksiä, jotka saavat muut tuntemaan itsensä viisaiksi.

Lakata hymyilemästä silloin kun ei siltä tunnu ja kävellä pois keskusteluista, jotka saavat vatsan ja pään kipeiksi.

Ymmärtää vähemmän ja vaatia enemmän.

Saakeli. Jos jaksan juosta tunnin putkeen, osaan varmasti myös sanoa vähän kovempaa, että helkkari mua ärsyttää. Että nyt haluan olla yksin. Että itse asiassa minulle tulee tosi huono fiilis, kun puhut noin.

En ole vielä päättänyt, mitä ihmiskunnasta ajattelen; Olemmeko pohjimmiltamme hyviä ja empaattisia olentoja vai sellaisia itsekkäitä raakalaisia kuin kyläläiset Von Trierin Dogville-elokuvassa, jotka ottavat toisistaan irti kaiken, mikä lähtee.

Mutta sen tiedän varmaksi, että jos meikkis ei puolusta rajojaan, niiden yli loikitaan.

Ja jos pyrin siihen, että kaikilla on koko ajan kivaa, minulla ei ole kohta yhtään mukavaa.

Ja koska katkeroituminen on pahinta, mitä tiedän, minun on parempi päättää olla vähän vittumainen tänään, niin ei tarvitse olla hyvin hapan tulevaisuudessa.

Sopivan vittumaista tiistai-iltaa toivoo: Jenna, oman itsensä paras sielunkumppani ja ainoa ihminen maailmassa, joka osaa Prince of Assyrian sanoin antaa minulle aivan kaiken, mitä haluan ja tarvitsen