Se mitä pelkäät ei tule koskaan tapahtumaan
Näetkö nuo kaksi kulmakarvojeni välissä olevaa ajatteluryppyä?
Niin, myös suurin osa ystävistäni väitti läpi viime kesän, ettei niitä näy, ainakaan kovin kaukaa.
Tuona kuvan lempeänä kesäiltana kohtasin kuitenkin miehen, joka oli kasvanut samoissa paikoissa kuin minä ja kiinnitti minussa ensimmäisenä huomiota juuri noihin ryppyihin.
Hän painoi kaksi sormeaan kulmikarvojeni väliin ja sitten kevyesti niskoilleni, täsmälleen niihin kohtiin, joista sattui eniten, ja sanoi:
”Jenna, rentoudu. Se, mitä pelkäät, ei tule koskaan tapahtumaan.”
Itkin vähän. Juttelimme hetken.
En ole tavannut häntä sen jälkeen, mutta ajattelen säännöllisesti hänen vieraalla äänellä lausumiaan sanoja.
Ja varsinkin sitä, mitä pelkään kaikista eniten. Itken jälleen vähän, joskus tärisen. Sitten saattelen itseni samojen oivallusten läpi kuin kesällä. Toistan mielessäni, että sitä, mitä pelkään, ei tule koskaan tapahtumaan. Se tuntuu vähän rääkkäykseltä, mutta en osaa kulkea oikeaan suuntaan muutenkaan. Sillä kaikkea, mitä sanon ja teen, ohjaa toinen kahdesta.
Toivo tai pelko.
Jotta voisin tarttua ensimmäiseen, minun on tunnistettava jälkimmäinen. Kun levitän säännöllisin väliajoin pahimmat pelkoni eteeni sängylle, estän niitä tulemasta todeksi ja voin jatkaa toiveikkaana eteenpäin.
Tänään kuljen kohti kesälomaviikkoa, jonka säästin juuri tällaista loskaista talvikautta varten. Lähden Kanarialle ja aion näyttää samalta kuin noissa Senaatintorin rappusilla otetuissa valokuvissa.
En ehkä aivan yhtä ruskealta, mutta vähintään yhtä vapaalta, oikealla tavalla antautuneelta.
Pelotonta tulevaa viikkoa teille ja meille toivoo: Jenna
Kiitos toivobiisistä Iisalle, vahvalle ja ihanalle Lily-siskolle.