Viikonloppu mahtuu kolmeen tuntiin

Jos sunnuntai-iltana alkaa ahdistua tulevasta työviikosta, on nähdäkseni unohtanut hetkellisesti arviolta 70 % itsestään.

Ihminen muistaa kyllä 30 %. Sen että hän on, sanotaan nyt vaikka 26-vuotias verkkojulkaisun tuottaja, muttei tunne yhteyttä siihen kaikkeen muuhun.

Siihen, että on myös kämppis. Kuluttaja. Kirjaston asiakas. Ajattelija. Kuuntelija. Itkijänainen. Sisustaja. Satuhäät-katsomon perustaja. Kirjoittaja. Tytär. Ystävä. Tyttöystävä. Body jamin harrastaja. Erittäin kuivan viinin kannattaja. Kummitäti. Tekstiviestittäjä. Hieroja. Freud-fani. Unissapuhuja.

Sen kaiken unohdin, kun vietin lauantain pahoinvoivana sängyssä ja sunnuntaiaamun ahdistuneena. Olin valmis luopumaan viikonlopusta. Sitten lähdin ystäväni Paulan kanssa retkelle.

Kävelimme ratikkapysäkille. Kuiskailimme ja kikatimme.

Kiertelimme Fashionkirppiksen kulmilla.

Vaelsimme etsimässä ruokaa.

Söimme parasta pitsaa Sähkötalon Il Duetossa.

Unohdimme ostaa Hulluilta päiviltä halpoja leffalippuja.

Joimme kahvit.

Makasimme sängyssäni ja ajattelimme omiamme.

Söimme lisää.

Pelkäsimme pakahtuvamme. Lähinnä henkisesti.

Katsoimme Jungista kertovat loistoleffan A Dangerous Method.

Keskustelimme keittössä yli puolen yön.

Muistimme, mikä on totta ja keitä ihan oikeasti olemme.

Tajusimme, että täydellisen viikonlopun voi elää kolmessa tunnissa.

Suljimme aplikaatiot ja menimme nukkumaan.

 

Pelko pois. Edessä on jälleen paitsi täysi työviikko myös pieni ikuisuus, jonka aina voimme olla ja ajatella.

Ihan mitä tahansa.

Uskoo, toivoo ja tietää: Jenna