Voi olla, että hymyilen, voi olla, että en

Olettepa te kauniita.

Ellen olisi ajatellut aamulla kameran edessä teitä uudet kanssakulkijani, ilmeeni ei olisi muistuttanut edes etäisesti hymyä.

Silmissä näkyy eilinen ilta. Vietin sen sängyssä.

Annoin itseni olla onneton. Kävelin lättykestien ja kämppisten ohi. Suljin puhelimen ja jätin vastaamatta  rakkaudellisiin Facebook-viesteihin. Söin ruokaa, josta en pidä. Kuuntelin rumaa musiikkia. Makasin likaisissa lakanoissa.

Kaipasin kesää, jonka aikana annoin itseni olla onnellinen. Pelätä vähemmän ja toivoa enemmän. Tarttua työnäppäimistöön kevyesti. Eksyä kauniissa korkkareissa. Syödä ja juoda.

Tänään mietin, osaisinkohan edelleen.

Ehkä osaan, ehkä en, mutta taidan haluta yrittää. Tuoksua hyvältä. Leipoa. Istua selkä suorassa. Fiilistellä uusia sammareita. Kantaa kalliita pähkinöitä uudessa nahkalaukussa.  Kuunnella aamuisin ystävän lähettämän päivän biisin.

Tarttua vaikka väkisin, vasten tahmeaa tahtoani hyviin hetkiin ja ihmisiin.

Lempeästi omaa lakonisuuttaan tänään tarkastelee: Jenna