Aihe, josta ei ole kiva kirjoittaa…

Masennus.

 

Iloinen, nauravainen, hauska. Nämä ovat sanoja, millaiseksi minua kuvailtiin koulussa tai rippileirillä sydänlappuihin. Tiedättehän? Ne laput, joihin ryhmäläisten täytyi kirjoittaa jotain kivaa toisistaan. Nämä ovat myös sanoja, joilla olisin itsekin voinut kuvailla itseäni. Olin kova hauskuuttamaan ja vitsailemaan. Välillä kaikki pistettiin ränttäliksi ja naurettiin hervottomasti. Tavallaan mä olinkin sellainen, vähän höpsön hauska. Mutta kai osa siitä oli vain suojakuorta. Täytyi olla iloinen ja vahva, heittää vitsiä itsestään, ennen kuin joku muu ehtisi. Sitä pelkäsi, kuka seuraavaksi sanoo sanan ”läski”. Mun kiusaaminen linkittyi aina painooni tai ulkonäkööni. ”V*tun läski”. ”Eiks hevosen jalat ja selkä katkee ku sä ratsastat, vähänks mä säälin niitä.” ”Ei kukaan halua läskiä…” ”Sun ei ehkä kannattais syödä tätä…” ”Sairastut kohta diabetekseen ja menetät näkös…” Näytin, etten välittänyt ilkeistä kommenteista, vaikka kyllähän ne satutti. Osasin silti sivuuttaa ne melko taidokkaasti, enkä jäänyt vellomaan niihin. Yleistäen lihavuus myös yhdistettiin laiskuuteen, tyhmyyteen ja heikkouteen. En halunnut olla luuseri, joten välillä tehtiin kyseenalaisiakin juttuja.  Täytyi kai turvautua jonkinlaiseen suojamuuriin.

 

Sitten tapahtui jotain. Ulkokuoreni ei ollutkaan suojannut sisintäni. Pikkuhiljaa lukiossa entinen iloinen Jenna muuttuikin alakuloiseksi ja sulkeutuneeksi. Olin alkanut oireilemaan syömishäiriöisellä käyttäytymisellä, josta voit lukea enemmän täältä ja täältä. Mä koen, että masennus seurasi mua syömishäiriön kautta. Vähitellen musta tuli siis entistä väsyneempi, alakuloisempi ja ahdistuneempi. Eristäydyin entisestään, ärsyynnyin ja hermostuin. Kaikki tuntui toivottomalta, itketti ja turhautti. Välillä taas mikään ei tuntunut miltään.

 

2016-12-06%2B12.16.20.jpg

 

En kokenut vielä tuolloin olevani masentunut. Kun ensimmäisen kerran hain apua erilaisiin syömishäiriön oireisiini terveyskeskuksesta, muistan puhelimessa kysymyksen, olenko masentunut. Kielsin tämän, sillä ajattelin kaikkien oireideni johtuvan vain aliravitsemuksesta, syömishäiriöstä. Enhän minä voinut olla masentunut!? En ymmärtänyt masennusta. Mielikuvani masentuneesta ihmisestä minulla oli zombi, joka ei päässyt ylös sängystä. Itsehän tuohon aikaan pyrin lukemaan kauppatieteiden pääsykokeisiin, treenasin päivittäin salilla (ja söin onnettoman vähän).

 

Kun sitten romahdin, ajattelin kaiken olevan vain ongelmia ruokailussa. Seuraavat pari vuotta tapasin psykiatrisia sairaanhoitajia, ravitsemusterapeuttia, lääkäreitä jne… Keskityttiin puhumaan syömisen ongelmista ja masennus kulki siinä sivussa. Tuolloin työskentelin siivoojana, sekä yritin opiskella kotona. Väsytti, mutta en saanut unta. Kävin vuoroin töissä ja vuoroin hain kouluun. Kituuttelin eteenpäin. Välillä oli parempia kausia, välillä oli vain harmaata massaa. Eläminen oli lähinnä ahdistusta ja epätoivoa.

 

Kesällä 2016 en vieläkään tiennyt, mitä tulevaisuudella tehdä. Päätin muuttaa pois kotoa perheeni luolta ekstemporee Helsinkiin. Ei ollut juuri mitään jätettävää ja halusin aloittaa kaiken alusta. Alku Helsingissä menikin ihan hyvin. Treenasin, opiskelin avoimessa yliopistossa ravitsemustieteitä sekä aikuislukiossa kemiaa. Syömisongelmat alkoivat ottaa taas pikkuhiljaa enemmän valtaa. Syöminen rajoittui entisestään kunnes taas sukelsin ja kunnolla. Nyt myöhemmin ajatellen, tuon syksyn syömisvammailut olivat vain piste i:n päälle. Olin voinut huonosti jo useamman vuoden, mutta olin siirtänyt syvimpiä ikäviä asioita vain syrjään. Nyt en enää jaksanut. En jaksanut poistua kotoa saati opiskella. Hiusten harjaaminen ja perus arkitoimet tuntuivat mahdottomilta. Kauppamatkat olivat maratoneja. Muutaman kerran muistan pinnistelleeni kouluun tunnille hiukset harjaamatta, yövaatteet hupparin alla, kunnes jätin opinnot kesken.

 

2016-12-28%2B13.53.26.jpg

 

Elettiin marras-joulukuun vaihdetta ja minun oli tarkoitus mennä jouluksi kotiin. Yhtenä päivänä vain tuntui, etten enää jaksa. Soitin äidille ja sovimme, että tulen käymään kotona jo itsenäisyyspäivän aikoihin seuraavana viikonloppuna. Kai kotona käyminen hieman piristi ja auttoi syömään monipuolisemmin, mutta väsymys ja uupumus elämää kohtaan oli huomattavaa. Tuolta ajalta minulla ei ole juurikaan muistikuvia. Eläminen oli lähinnä päivästä päivään selviytymistä. Joulu ja vuoden vaihde menivät kotona sohvalla koomaten ja nukkuen. Tuolloin myös koeteltiin mun ja parhaan ystäväni välejä, joka oli tullut käymään Saksasta. Kaverit siis juhlivat vuoden vaihdetta rakettien paukkeessa ilman minua. Olin väliinpitämätön, enkä vain yksinkertaisesti jaksanut yhtään mitään. Silmissä vain tyhjä katse.

 

Syöksykierteeni jatkui syvenemistä. Vuoden vaihteen jälkeen Helsinkiin palatessa syömisoireilu vaihtuikin bulimiseksi. Sain silti otettua itseäni niskasta kiinni ja hakeuduin taas lääkäriin. Diagnoosina ahmimishäiriö sekä keskivaikea masennus, takataskussa mielialalääkeresepti, jota minulle oli jo aikaisemminkin tarjottu. Tammi-helmikuun ajalta mulla ei ole juuri muistoja. Sumussa elämistä, syömisvammailun ja masennuksen kanssa kamppailua, kokonaisvaltaista väsymystä. Yritystä selvitä päivä päivältä, tunti tunnilta eteenpäin. Kahlaamista syvässä vedessä, pohjamudissa. Pelkkä ajatuskin tulevaisuudesta tuntui ahdistavalta. En jaksanut opiskella. En jaksanut käydä töissä. En jaksanut ihmisiä ympärilläni. En jaksaisi elää vanhaksi. Eläminen tuntui vastenmieliseltä, eikä usko paremmasta tahtonut riittää.

 

2017-05-09%2B21.21.10.jpg

 

Mun oli yhä vaikea ymmärtää ja hyväksyä masennusta, olinhan aina ollut pärjäävä. Lääkkeet ahdistivat, sillä pidin sitä merkkinä antautumisena mielialaongelmille. Syyllistin ja pidin itseäni heikkona ja kelvottomana. Minullahan oli kaikki ihan hyvin. Kiva kämppä Helsingissä, tulevaisuus avoinna edessä. Oli vaikea ymmärtää, mistä niin synkät ajatukset kumpuavat. Toisaalta diagnoosi oli helpottava. Joku ymmärsi ajatukseni, eikä ne ollut pelkkää kuvitelmaani. Ymmärrys, että kyseessä oli sairaus ja mulla olisi mahdollisuus parantua, toi toivoa. Jollain voimilla aloinkin saamaan itseäni vähitellen liikkeelle. Tähän tuskin olisin kyennyt ilman lääkitystä. Aluksi ne olivat vain kävelymatkoja terveyskeskukseen tai syömishäiriön vertaistukiryhmään ja salikortin hankkimista. Koin liikunnan auttavan masennusoireisiini parhaiten. Lisäksi myös puhuminen ja ymmärrys helpotti. En vieläkään ymmärrä, mistä keräsin sen tahdon ja voiman selviytyä. Sekä syömishäiriön, että masennuksen avunhakemiseen tarvittiin sinnikkyyttä. Tarvitsin ja tarvitsen myös yhä ulkopuolista apua, tukea ja terapiaa epävakauteeni. Lääkkeet ovat vain ensiapua. Tuolloin en tosin ollut vielä valmis käsittelemään sairauksien takana olevia kipeitä asioita. Terapia on vaativa prosessi, missä täytyy uskaltaa kohdata itsensä, tunteensa, tarpeensa ja menneisyytensä.

 

Masennukseeni on ilmeisesti monia syitä. En osaa sanoa tarkkaan, milloin edes sairastuin. Musta usva hiipi ympärilleni salakavalasti, kunnes se hukutti täysin. Todennäköisesti syynä on kokonaisuus. Siskon muutto ja isän reissutyö, lisääntynyt yksinäisyys. Syömishäiriö, siihen johtaneet ja siitä johtuvat asiat. Mummon kuolema. Tärkeän harrastuksen lopettaminen. Äidin sairastuminen. Tyhjä koti. Oman tulevaisuuden epävarmuus. Takana kiusaamista, syrjimistä, yksinäisyyttä ja riittämättömyyttä. Olin jättänyt lapsuuden ja nuoruuden kielteisiä asioita käsittelemättä, siirtänyt vain sivummalle syrjään. 

 

2017-05-09%2B19.25.21.jpg

 

Nyt kun ajattelen olemistani ennen ja jälkeen masennuksen, en koe olevani täysin sama ihminen. Kyllähän kaikki jättää jäljet. Hieman varovaisuutta, pelkoa masennusta kohtaan. Milloin se hyökkäisi kimppuuni uudestaan ja hukuttaisi alleen? Tiedän silti olevani vahvempi, kuin aikaisemmin. Masennus opettaa. Tiedät omat vahvuutesi ja heikkoutesi paremmin. Opit tuntemaan ja hyväksymään, kun et enää jaksa yksin. 

 
 

Kommentit (1)
  1. Todella hyvä kirjoitus ja paljon tuttuja ajatuksia ja kokemuksia. Kiitos, että kirjoitat niin avoimesti vaikeammistakin asioista. <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *