Oma suhteeni herkkuihin

Täällä ruudun toisella puolella elelee oikea herkkusuu. Pullahiiri. Sokeririippuvainen.

Herkut ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Välillä ihan riesaksi asti. Nuorempana keskityin enemmän karkkeihin, kun taas nyt vanhempana leivontaan. Juhlissa olen se henkilö, joka vierailee monta kertaa kakkupöydässä ja kotona jakaa leivonnaiset useisiin pieniin osiin, jotta saa hakea monta kertaa lisää. (Hyvin toimiva itsensä huijauskeino!) Eripituisia herkkulakkoja on testattu ja kokeiltu useaan otteeseen. Välillä menestyksekkäästi, välillä katastrofaalisesti. Herkkujen kohdalla kehoni ei tunne sanoja pahoinvointi, yliannostus, liikaa, vaan vatsani pystyy vetämään kevysti pussin jos toisenkin. Siitä johtuen olen välillä joutunut laittamaan itselleni täyden stopin herkutteluun.

Lukioikäisenä asiat olivat vielä aivan toisin. Yhden vuoden elin lähinnä riisillä ja nugeteilla ja vierailu koulun karkkiautomaatilla kuului jokapäiväiseen ohjelmaan. Herkut eivät olleet mikään ongelma, vaan syöminen lähinnä hauskaa ajanvietettä. Johonkin ne ylimääräiset hiilihydraatit onneksi kuluivat, sillä eihän se karkkimäärä kehossa näkynyt millään lailla. Hidastuva aineenvaihdunta oli pelkkä tulevaisuudessa häämöttävä käsite, joka tarjosi aina hyvät naurut.

No tässä sitä nyt sitten ollaan, tulevaisuudessa. Paikassa, jossa sokerit ja herkut jämähtävät helposti komeaksi pelastusrenkaaksi vyötärölle, suklaa tuottaa ikäviä, punaisia nyppylöitä kasvoihin ja ruokavalion vaikutus näkyy nopeasti koko kehossa. Kyllähän nämä tiedettiin, mutta eihän tähän oltu mitenkään henkisesti varauduttu. Elämä on tullut nyt siihen pisteeseen, kun itseltä joutuu kysymään ovatko pari palaa Fazerin sinistä parin näppylän arvoisia. Ei ole helppoa ei.

IMG_5158.JPG

Välillä tuntuu, että tasapainottelu herkuttoman ja herkkupitoisen elämän välillä on yhtä jatkuvaa kamppailua. Kultaista keskitietä on todella vaikea saavuttaa. Välillä herkuista on todella helppo kieltäytyä, sillä omalle keholle haluaa tarjota vain sitä parhainta ja puhtainta ravintoa. Toisinaan taas herkuttelu menee täysin överiksi ja sokeria tulee syötyä joka päivä. Tällaisten pitkien, sokeripitoisten ajanjaksojen aikana tulee toisinaan päivä, jolloin kyllästyn täysin itseeni, omaan kyvyttömyyteeni hallita herkuttelua. Silloin pistän stopin koko touhulle ja aloitan sokerittoman kuurin. Näin kävi viikko sitten sunnuntaina.

Koko edellinen viikko oli tullut herkuteltua ja sunnuntaina alkoi kyllästyttämään koko touhu. Päätin, että seuraavana päivänä aloitan viikon kestävän herkkulakon aina tulevaan sunnuntaihin saakka. Palkinnoksi lupasin itselleni morkkisvapaan herkuttelupäivän, mikäli suunnitelma onnistuisi. Tässä sitä nyt sitten ollaan, voittajana, viikosta selvinneenä. Koko työpäivän (tai no, oikeastaan viimeiset kolme päivää) suunnittelin, kuinka päivän päätyttyä suuntaan suoraan keskustaan ostoksille. Kaupasta lähdettyäni laitoin pussit kiltisti avaamattomina reppuun, vaikka yleensä tungen koko suun täyteen, jotta koko kotimatkalle riittää pureskeltavaa. 😀

Kotiin tultuani kaadoin herkut kulhoon, istuin sohvalle ja kulho sylissä aloin lappaamaan makeisia naamaan. Yllätyksekseni se ei tuntunutkaan hyvältä. Tällä kertaa kyse ei ollut morkkiksesta (!), vaan pahasta, keinotekoisesta mausta. Parin suklaakuorrutteisen banaanin jälkeen kyllästyin ja jatkoin nautiskelua kulhon pohjalla olleilla mulperimarjoilla ja cashew-pähkinöillä. Pian aion kaivaa minicrip-pussin kaapista, pakata herkut siihen, piilottaa pussin keittiön kaapin ylähyllylle ja jättää sen unohduksiin. Jos pitemmällä lakolla on näin positiivisia vaikutuksia, täytyy sen uusimista harkita todella tarkkaan!

IMG_5147.JPG

Haluan kuitenkin vielä selventää mitä tarkoitan sokeripitoisilla viikoilla omalla kohdallani. En siis vedä päivittäin suklaalevyä, jäätelöä, karkkipussia tai brownie-pellillistä, vaan joka päivä vähän jotain. Joku toinen ei välttämättä näe tässä mitään ongelmaa, mutta itseäni häiritsee tälläinen käyttäytyminen. Koen tämän ongelmaksi, sillä tilanne ei ole aina omassa hallinnassani. Mieliteko vie voiton. Karkkihammasta kolottaa liikaa.

Omalla kohdallani täysi kieltäytyminen toimii yleensä paremmin kuin suklaapala silloin tällöin. Tilanne lähtee huomaamatta käsistä ja pian sitä vedelläänkin suklaakakkua kaksin käsin. Kaikilla meillä on omat pienet projektimme ja tämä on nyt nähtävästi se minun omani. Lohduttava ajatus on, että ympäriltä löytyy myös muita samanlaisia sokerihiiriä, jotka kärsivät aivan samasta ongelmasta. En ole siis asian kanssa yksin.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *