Ulkosuomalaisen luopumisen tuska
Countdown on virallisesti alkanut. Enää jäljellä alle neljä viikkoa, kunnes duunit on Johannesburgissa taputeltu. Samalla mulle jää alle kuukausi aikaa viettää tässä rakkaassa Etelä-Afrikan suurkaupungissa. Juuri kun olen ehtinyt kotiutua ja muodostaa arkirutiinini, on aika palata takaisin normaaliin finskiarkeen. Tosin eipä mulla ole ”normaalia arkea” sielläkään, tämmönen hassu Turku-Helsinki-välin ramppaaja kun oon.
Paluu Suomeen herättää ristiriitaisia ajatuksia. Ulkosuomalaisena on välillä hetkiä, kun turhauttaa ja ärsyttää paikallisten tavat ja ikävöi Suomeen. Tulee hetkiä kun tuntuu, että kaikki olisi helpompaa kun ei tarvitsisi kompastella ulkomaiden kummallisuuksiin. Täällä ei noin vaan kävellä ulkona, small talkia pitää käydä jopa kassajonossa, eikä vettä juoda hanasta. Helpompaa olis finlandiassa missä kaikki sujuu niin loistavasti, mutta silloinkin ikävän iskiessä voi onneksi lohduttautua turvautumalla tyyriiseen lohisalaattiin ja skypetellen rakkaiden kanssa. Toisin päin taas on vaikeampaa.
Nimittäin kotiin Suomeen pääsee aina, mutta ei välttämättä kotiin ulkomaille. Mitä siis tehdä, kun iskee ulkomaiden koti-ikävä?
Kun lähtee Suomesta, harmittaa jättää perhe ja kaverit sekä turvallinen ja ennustettava ympäristö. Sitten taas kun palaa Suomeen, harmittaa jättää uudet kuviot ulkomailla. Enää ei nautita suuren metropolin vilinästä, ei syödä edullisesti rafloissa, ei istuta terdellä lämpimässä talviauringossa eikä jutustella helposti tuntemattomien kanssa. Kun palaa täytyy jättää taakse kaikki uudet tottumukset ja ikävintä on, että joutuu jättämään myös uudet tuttavuudet ja ystävät, joita ei osaa tule koskaan enää näkemään. On oltava valmis luopumaan.
Palatessaan ”kotikotiin” sitä huomaa, ettei elämä ole kummemmin muuttunut. Elämä jatkuu entiseen malliin vaikka ihmiset vanhenee ja joku olisikin vaihtanut kumppania, työpaikkaa tai paikkakuntaa. Elämä jatkuu, ja se jos jokin on normaalia. Vaikeampaa onkin käsittää, että ystäville myös ulkomailla käy samalla lailla. Elämä jatkuu siellä kaukanakin entiseen tapaansa. Ulkosuomalaisen entinen kotimaa, missä joskus tunsi vahvaa yhteenkuuluvuutta paikallisten kanssa, pysyy pitkälti entisellään. Ikävää on, että ulkomaiden arkeen on vaikeaa koskaan palata samalla tavalla takaisin kuin arkeen Suomessa. Joutuu luopumaan suuresta palasta itsestään.
Tiedän, että moni ajattelee puolen vuoden ajan olevan lyhyt periodi tutustua uuteen kulttuuriin ja paikallisiin. Silti tässäkin ajassa ehtii integroitumaan vahvasti maahan etenkin, jos lähtee paikkaan missä toisiin suomalaisiin ei ole turvautumista ja saa pärjätä itsekseen. Täällähän meitä finskejä asustaa vain kourallinen. Oon onnellinen siitä, että olen saanut tavata upeita persoonia heti alusta lähtien ja etelä-afrikkalaiset sekä etelä-afrikkalaistuneet ovat ottaneet mut avosylin vastaan. Johtuen muiden suomalaisten vähäisestä määrästä Etelä-Afrikassa, olen saanut opetella maan tavoille nopeasti ja ehtinyt kiintyä tähän maahan. En koe itseäni enää vierailijaksi, vaan tunnen jo juurtuneeni osittain tänne.
Neljä viikkoa – wow. Se ei ole paljon, etenkin kun on tuosta ajasta suurimman osan töissä. Onneksi puolivälissä syyskuuta koittaa vielä viimeinen ristiretki tuntemattomiin, ennen pelottavaa paluuta opintoihin ja pimeeseen Turkuseen. Saa nähdä miten kauan siellä viihdyn, koska kun kert maailman matkaaja – aina maailman matkaaja. Sitä muuttuu tietyllä tapaa juurettomaksi, ja kodin voi perustaa lähes minnekkä tahansa.
Mutta kyllä tästä selvitään. Niitä tärkeimpiä ystäviä kyllä vielä tavataan, sillä sydänystävät pysyy huolimatta pitkistä välimatkoista ja tauoista. Tulevaisuudessa on vain oltava valmis hyväksymään että on normaalia, jos vieraantuu entisestä kotimaastaan tai vanhoista tuttavistaan. Vanhoihin tapoihinsa tulee olemaan vaikeaa palata, mutta ystäviin voi pitää yhteyttä helposti – se vaatii vain pienen panoksen silloin tällöin. Vaikkei koskaan tulisi kokemaan samaa uudestaan, on kokemus ulkomailla elämisestä aina rikkaus, jota arvostaa lopun elämäänsä.
//The curse of the expat: you leave everything behind once you move abroad but then, no-one talks to you about the homesickness once you are back in your home country and feel the blues about having left your expat life behind. I stil have four more weeks to come in Joburg but I can’t help but feel emotional thinking about all the amazing things I’ll have to leave once I head back to Finland. You might leave your home, friends and family back home, but you will be always welcome back. That’s something you can’t do regarding your expat family, which might not be the same as it once was if you choose to return.
Pus