Viimeinen työläismuijan päivä
Tiedättekö sen hassun tunteen, kun viimeisinä työpäivinä ei voi enää aloittaa mitään ja kaikki vähän kuin loppuu kesken? Kun yrittää siivota raavaasti paperipinkkojaan muistellen keille kaikille pitäisi vielä lähettää sähköpostia? Kun delegoi hajamielisesti eteenpäin ohjeita ja keskeneräisiä projekteja seuraavalle uhrille onnekkaalle jatkajalleen? Näiden järjestelyjen viemänä olen herännyt tänä aamuna vikaan työpäivääni päiväntasaajan eteläpuolella, ja aika tuntuu menneen hujauksessa.
Vaikken ole ollut ”kunnon palkkaduunissa” sitten joulun 2014 olen kiitollinen siitä huikeasta kokemuksesta, mitä kaksi peräkkäistä harjoittelujaksoa on tuonut mukanaan. Viime syksy Helsingissä meni upeessa porukassa, ja olen ollut onnekas esimiehestäni Etelä-Afrikassa. Koska olemme olleet toimistolla kahden on tärkeää, että meillä on ollut hyvä fiilis töissä. Olisi erityisen ikävää tulla koko matkan yksin kaukomaille onnettomaan ja huonoon työsuhteeseen. Hyvät vibat töissä onkin aika merkittäviä tekijöitä arjessa, vai mitä?
Olen myös iloisesti yllättynyt siitä, kuinka saan kyselyitä jatkostani jopa hienoinen pilke silmäkulmassa. Toivon myöhemmin pääseväni duuniin, jossa saisin olla ihmisten kanssa tekemisissä ja hyväksikäyttää kielitaitoani. Nämä vientityöt kiinnostaa, ehkä kans myyntihommat. Projektiluontoisuus ois jees. Pidän vaihtelevuudesta ja siitä, ettei tarvitse aina pysyä neljän seinän sisällä tuijottamassa samaa ruutua.
Mutta se sitten aikanaan.
Tulen ottamaan itseäni niskasta kiinni ja tykitän läpi viimeiset koulun kurssit, ja samalla odotan innolla josko seuraava työpaikka olisi mahdollinen gradun toimeksiantaja tai ensimmäinen vakkariduuni. On vikat kerrat edessä, kun pystyn vapaasti itse suunnittelemaan päivittäisen työkuormani ja skipata hommat jos niin tahdon. Ehkä tulen etäopiskelemaan Helsingissä, ehkä saan kiinnostavan osa-aikapaikan Turussa. Joka tapauksessa opinnot on sillä mallilla, että tahdon hoitaa ne max nopeasti pois alta. Kun ne tututkin koulun käytäviltä vähenee.
Jonkun aikaa sitten ihanainen Israelin Avi kertoi olevansa sitä mieltä, että näkisi mut lobbaajana tai lähettiläänä. Taito tulla juttuun täysin tuntemattomien kanssa ja pitää keskustelua yllä hölmöläistenkin seurassa, on hänestä vahvuuksiani. Katson ylöspäin naisia jotka ovat johtoasemissa, ja pohdin voisinko joku päivä itsekin tökkiä sitä lasikattoa. Voisko musta olla jonkun sortin yrityksen vientijohtajaksi tai konsultoijaksi? Ne jutut ehdottomasti kiinnostaa mitä vuosi vientitoiminnassa on opettanut, ja olen saanut uusia näkökulmia jopa niinkin tylsiltä vaikuttaneisiin aloihin kuten energiaan, vesiteknologiaan ja rakennukseen.
Tänään saattaa olla viimeinen työpäiväni Johannesburgissa – ehkä viimeinen harjoittelupäiväni koskaan – ja kattellaan tuleeko kiinnostavia hommia vastaan. Huomenna tähtään parin viikon reissuun, mutta onneksi jää sen jälkeen vielä jokunen päivä viettää aikaa kotikaupungissa. Tulee läksäreiden ja viimeisten ehtoollisten paikka. Then it’s the end of an era.
Mutta vielä pari tuntia rustaan yli muistilistaani, viimeistelen ohjeistukseni ja haen kupin kahvia. Ja näyttelen ahkeraa.
//You know that weird feeling on the last days at work when you can’t really start anything new, and everything feels like finishing undone? That’s me today.
Pus
Jos joku päivä herään viisikymppisenä ja totean eläväni ilman kumppania tai lapsia niin pärjäisinköhän, jos vaan hylkäisin katkeruuteni, hyväksyisin tilanteen ja ottaisin oiken asenteen itsenäisyyteeni? Ilman lapsia tai miekkosta pystyisin vapaasti panostamaan harrastuksiin, matkustaa lisää (!), enkä joutuisi koskaan peitellä raskausarpia. Voisin panostaa töihin ja luoda uraa oman näköisissä bisneksissä ja parantaa maailmaa. Voisin lähteä helpommin ulkomaakomennuksille ja tutustua kulttuureihin. Voisin tehdä niitä asioita, joita nautin tehdä. Hankkisin lisää unohtumattomia kokemuksis, enkä olisi riippuvainen kenestäkään. Ei tarvitsisi aikuistua ja muuttua tylsäksi kääkäksi. Olisi vapaa liitämään.