Viikonlopun aikana oon saanut pidätellä hengitystä useaan otteeseen. Vaati lauantaina pientä uskallusta lähteä kävellen Melrose Archiin, läheiseen neighbourhoodiin, jossa sijaitsee hulppea Virgin Activen salini. Sitten illalla tultuani kotiin drinkki-illalta pimeni ensin kämppä, ja melkein heti perään pimeni kaikkialla muuallakin taloyhtiössämme. Sähkökatkos iltayhdestätoista puoleenpäivään sunnuntaihin. Ihan normaalia, eikö? Etenkin kun sähkökatkos käsitti lopulta koko Sandtonin alueen.

Tänään otin (sähköttömästä kämpästä) uberin ja lähdin kohti kaupungin eteläistä osaa, ohi ja läpi virallisen kaupungin keskustan ja Soweton. Ja käsitin vasta jälkikäteen paluumatkalla toisen uberin kyydissä, että eihän sitä helkkarissa pitänyt niin slummisten alueiden läpi mennä kuin menomatkalla museoon! Miten ne kuskit aina vaan keksii keinoja lisätienesteihin hankkimalla lisäkilometreja? No, huomasin siinä vaiheessa kun läpi mentiin, että nyt varaudun ja pistin laukun jalkoihin sekä varmistin, että auton ovet oli lukittuina. Tällä kiertoreitillä oli kyllä ihan liian monta liikennevaloa, missä jouduttiin pysähtymään ja jännittämään.

Matkani tarkoitus oli päästä vihdoin Joburgin aphartheid museoon, jota niin frendit kun Lonely Planet suosittelee. Vaikka menomatkani museoon olikin vähän epäilyttävä, oli retki eteläiseen osaan kaupunkia kaiken vaivan arvoista. Apartheid museossa on jatkuva näyttely, jossa pääsee kattavasti tutustumaan apartheidin ajan politiikkaan Johannesburgin kaupungin syntymästä asti. Heti alkuun porteilla arvotaan museovierailijan ihonväri, jonka mukaan tämän on käytävä sisään museoon. Lähdinkin siinä nopeasti sisään pakoon uusia ihania puolalaisia tuttaviani…

Apartheidin aikana kaikki yksityiset ja julkiset tilat oli eroteltu ihonvärin mukaan. Valkoisilla oli omat uimarannat, vessat, ravintolat, juna-vaunut, taksit. Käytännössä ihminen syntyi joko valtaan tai orjaksi. Värillisten palvelusväen työntekijöiden ei sallittu pitävän parisuhteita, he olivat viikosta kuusi päivää töissä, ja heidän tuli olla käytettävänä joka ilta. He eivät saaneet äänestää. Passiin merkittiin tarkkaan rotu ja heimo. Taustana saattoi olla xhosa, kwazulu tai ndbele, tai mikä tahansa. Jos passia ei ollut näyttää kun sitä saatettiin pyytää, oli sanktiona vankilareissu. Vaikka alaikäinen, jota tämä sääntö ei koskisi, näyttäisi tarpeeksi vanhalta, hänetkin saatettiin passittaa selliin.

Museon sisältä en saanut napattua paljon sisältöä tähän tekstiin, koska kuvaus oli kiellettyä (tosin eihän tämä salakuvausta koske). Museo oli kuitenkin aivan valtava, ja vaikka Mandela-näyttely oli väliaikaisesti kiinni, vietin helposti kolme tuntia kierrellen ja kaarrellen ehtimättä nähdä kaikkea. Ehdottomasti visiitin arvoinen vielä itsellekin uudestaan.

Ehkä järkyttävintä aparthaidissa on se, kuinka vähän aikaa siitä on. Museo kertoo paljon tämänkin hetken konflikteista Etelä-Afrikassa, ja muun muassa siitä, miksi uberillä ohittamamme Soweton alue on edelleen huonomaineinen. Vaikka Mandela vapautettiin ja African National Congress (ANC) pääsi lopulta valtaan ja muuttamaan asioita, ei Etelä-Afrikka ole edelleenkään missään nimessä tasa-arvoinen maa. Sen näkee päivittäin, kun katsoo töissä minkä väriset ihmiset hoitaa siivouksen, palvelee kaupoissa ja kävelee kaduilla. Edelleenkin suurin osa maan värillisistä elää köyhyydessä.

Kolmen tunnin museokäynnin jälkeen oli aikamoinen ähky jo kaikesta siitä luettavasta, nähtävästä ja kosketettavasta museon aineistosta, mikä liitetään apartheidiin. Pitää ehdottomasti päästä puhumaan kämppiksen kanssa hänen mielipiteistään ja perheensä apartheid-kokemuksista, kun hän palaa takaisin lomaviikoltaan. Melkein tuntuu, että koko juttu on keksittyä, niin käsittämätöntä sorto on ollut ja vielä valkoisen vähemmistön johtamana. Kreisiä puuhaahan tollanen mielivaltaisuus on, kun toisaalla biitlesit vallotti maailmaa ja meillä mietittiin EU-jäsenyyttä.

/Today I visited the famous Apartheid Museum in southern Joburg. After looking around for three hours, still having not seen it all, I was astonished about how complete the discrimination has been. The most horrible thing to think about is how all these apartheid policies were still ruling when I was young. And even though we have now come far from those cruel times, things aren’t even yet. There is still tension between the coloured people and the white, often expats but also descendants of the pro-apartheid people. I got to return to see the Mandela exhibition next time and to study more in detail.

Pus