Uudet huudit, uudet vibat
Tiiättekö sen fiiliksen, kun alottaa uudessa työssä ja kaikki uutuus ja alkukankeus väsyttää niin mielettömästi? Noh – sen ympärillä on menty tämä viikko. Ja lisäksi on vähän kummastuttanut (ja siten väsyttänyt) muukin uutuus kaupungissa, kun haluisi nähdä maksimin minkä voi, mutta liikkuminen on rajattua ilman omaa autoa.
Saavuttuani Etelä-Afrikkaan en saanut mitään sokkia – lähinnä kummastelin. Täälläkö mä oon lähes seitsemän kuukautta? Tuntui oudolta. Vaikka samalla myös kotoisalta.
Vastaanottoni oli ihana, mutta jäätyäni hetkeksi yksin kämpille, oli oloni tyhjä. En voinut lähteä itsekseni kävelylle. En voinut soittaa frendille, että lähettäis kahville. En voisi mennä salillekaan. Ihan uusi tilanne.
Elämä on täällä erilaista. Täällä ei noin vaan kuljeta yksin etenkään pimeällä, etenkään naisena. Ei täällä ole edes kunnon teitä kävelyyn paikasta toiseen. Jos joku ns. normaali ihminen kertoo kävelevänsä tai lenkkeilevänsä, on tämä hänelle harrastus, jonka parissa viettää aikaa viikonloppuisin vartioiduissa puistoissa. Kävelijät teiden varsilla ovatkin usein niitä ihmisiä, joilla ei ole muuta keinoa siirtymiseen. Tästä jo voidaan ymmärtää, että he ovat useimmiten köyhiä ja voivat olla myös pieni riski.
En voinut viikonloppuna myöskään pirauttaa kaverille, että saisin ohjelmaa. Viikonlopun aikana tutustuin kyllä ihanaan kämppikseeni Simoniin ja tämän kavereihin, mutta ei se ole sama asia, kun että olis omii kavereita täällä. Ja vaikka viikonlopun ex tempore käväisyni Farmers marketissa toi uusia frendejä, en tiedä tapaanko heitä kuitenkaan.
Sitten alkoi työviikko ja ensimmäinen päivä officella. Maanantaina väsytti aikalailla: piti löytää paras reitti Gautrainin asemalta toimistoon, yrittää pistää muistiin kaikkien nimet ja olla taas valmis työarkeen. Tiistaina käväistiin töiden puolesta Pretoriassa kauniissa Suomen lähetystössä, ja olin illalla ihan rikki päivän duuneista ja minireissusta Etelä-Afrikan hallinnolliseen pääkaupunkiin. Kävi silti tutustumassa lähisaliini Planet Fitnessiin, josta hätäisenä kipitin pimeällä kotiin parin korttelin taakse. Teiden varsilla kun ei ole edes aina katuvaloja, sen yleisen turvattomuuden lisäksi.
Mutta johan keskiviikkona rupes officen kahvit potkimaan ja sain jotain ehkä jopa aikaiseksi. Oli jo fiilis, että tämähän on koti, tätä tää arki on, vaikka Afrikassa olenkin. Illalla menin töistä kotia kohti ja päätin et äh. Liityn sinne hulppeeseen Virgin Activen klubiin ja meen saman tien tai chi – tunnille pohtimaan elämääni ja rauhoittumaan.
Tunti herra Wing Manin opetuksessa oli ainutlaatuinen. Vaikka tunnilla oli vain minä ja ukrainalainen Olga, tuntia ei missään nimessä peruutettu, koska tämä kuntosali ei hylkää jäseniään. Enkä muista koska olisin saanut niin yksilöityä opetusta missään! Vanha herra Wing sätti meitä kaikesta, koska ”juu dount kom tu tö klääs änd ekspekt tu hääv fan!”. Herra Wing ehtikin jo sanoa odottavansa minun palaavan ensi viikolla ja vakavasti, voisin tehdä tunnista keskiviikkoperinteen. Koska eihän mulla ole täällä vielä paljon muuta kun työ, koti, ja nyt myös jäsenyys aivan ihanaan, hulppeeseen Virgin Activen klubiin. Ja ah, mikä klubi se onkaan.
Täällä myös tapa uusia ihmisiä ihan joka päivä. Vaikka en heitä uudelleen näkisikään, on arkipäiville paljon sisältöä. Täällä jopa moikataan ja kysytään sitä kuuluisaa ”how are you”:ta kun tavataan vaikka pelkästään toimiston käytävällä. Enää ei oikeen ”kummastutakkaan” uudet kuviot Etelä-Afrikassa, oon jo aikalailla asettautunut tänne. Tuntuu kun olis jo ollu täällä paljon pitempään. Miten niin tulin Joburgiin vasta viikko siten?
Viikonloppuna olis ohjelmassa naisten drinkki-ilta ja ranskalainen brunssi. Maanantaina pyhäpäivänä otan varmaan höyryjunan ja lähden Magaliesburgin luonnonpuistoon. Aika tylsää, eikö?
Älkääkä nyt tuomiko mun ajatuksenjuoksua tänään, ilman kummempaa punaista lankaa. Johtuu varmaan torstaiviineistä, josta päätettiin ottaa perinne Simonin kanssa. Mucho lovee takasin sinne ♥
Pus
