Päivä, jona minusta tuli golffari

Olen aina ajatellut golffista, että kyseinen harrastus sopii vain eläkeläisille ja ihmisille, joilla on ylimääräistä aikaa kulutettavaksi. En ole ymmärtänyt, miksi kukaan nuori haluaisi urheilukseen golffata, koska touhussa ei nouse edes syke. Olen ajatellut golfia elitistisenä lajina, jota pelaa ainoastaan tyypit, jotka haluaa näyttäytyä fiineihin kauluspaitoihin pukeutuneina ja pönkittää itsetuntoaan. Ja kenellä nyt on aikaa neljästä kuuteen tuntiin pallojen tökkimiseen pitkin viherkenttiä?

Tiedän – tyypillinen mielipide ihmiseltä, joka ei ole koskaan edes kyseistä hommaa kokeillut.

Vaan hups sentään mitä sattuikaan Afrikan Ainolle. Golfhullujen vanhempieni kanssa jouduin kahteen otteeseen seuraksi greenille, ja vaikka yritin kovasti pitää kiinni anti-golf periaatteistani, en voinut välttyä tsekkailemasta kenttää sillä silmällä. Väitin olevani paikalla ainoastaan golf-mukavuuksien takia (kierroksen jälkeiset gin tonicit<3), mutta huomasin tuntevani itsekin kutkutusta kokeilla touhua.

Vielä en heittäytynyt porukoiden kanssa Durbanissa enkä myöhemmin Johannesburgissa, mutta ylpeät periaatteeni alkoivat lopullisesti murtumaan, kun tapasin Joburgin lähiklubini managerin. Tutustuin Wanderers Golf Clubin herra Flanaganiin eräänä lauantaina etkoillessani klubin baarissa vanhempieni pelin päätyttyä, ja herra manageri lupasi tarjota meille drinkit sillä ehdolla, että tulisin green card -kurssille. Kuukausi meni, ennen kuin sorruin.

Jouduin lopulta pakosta palaamaan Wanderersille töiden vuoksi sunnuntaina. Olin tietenkin kehunut toimistolla suhteistani työkaverille, ja hän päätti puolestani viime viikolla, että oli aika hyödyntää yhteys manageriin. Piti muutenkin järjestää kollegalle pikaisesti aika bisnespelille, ja sinä aikana minä saisin opetella tekniikoita muun seuran pelatessa (ja nauraessa mulle myötähäpeästä). Ja mihin meninkään kaikkien painostuksesta lupautumaan – kymmenen kerran treenisettiin, ja seuraaville treffeille opettajani Francois’n kanssa.

Vaikken ammattilaiseksi ryhdykkään, niin on tämä kai tulevaisuutta ajatellen kätsy taito oppia. Ainakaan en voi valittaa paikallisista puitteista, sillä Wanderers sijaitsee vain yhden kadun päässä kodistani, ja voin kävellä välimatkan pimeässäkin suht turvallisesti. Saan harjoitella klubilla erikoishintaan ja pelata jopa viikonloppuisin, vaikka klubi on tuolloin suljettu pelkille membereille. Lisäksi voin käyttää Francois’n mailoja ilmaiseksi, kun haluan treenata itsekseni yksityistuntien ulkopuolella. Ei ihan samat sfäärit kuin Suomessa?Saapa nähdä siis minkälainen sikainen ja elitistinen golffari musta kehkeytyy, mutta pakko on myöntää, että olin yllättynyt ekan kokeilun jälkeen. Menimme suoraan asiaan ja lyöntitekniikoita opettelemaan, ja pamautin ilokseni jo yhden 100 metrin lyönnin! 

Ainakaan en tule kieltäytymään viettämästä viikonloppua rennossa golf-hengessä ulkosalla klubin lupsakoiden miekkosten ja pappasten seurassa. Golf yleensäkin on Etelä-Afrikassa varsin suosittua, vaikka se onkin harrastuksena edelleen valkoisten suosima laji. Silti upeasti ylläpidettyjä vihreitä kenttiä on paikallisena talvenakin auki lähes yhtä paljon, kuin niitä kuuluisia kauppakeskuksia. 

Ja jos se syke ei sitten nouse golfatessa, niin ainahan voin rehkiä viikolla salin puolella.

 

//On Sunday I surprised even myself at the golf course of the Wanderers Club. Although I’ve always had an anti-golf mentality, I gave up my principles and ended up at the course together with colleagues. I had my very first lesson with my personal trainer and we agreed on a 10-lesson package. I guess I’m finally becoming a business-oriented lady!

 

Pus