Ikäkriisi 33 vuotiaana
Eilen oli syntymäpäiväni, täytin 33 vuotta. Olen aina tykännyt juhlistaa synttäreitä eikä ikääntyminen ole aiheuttanut muutenkaan ikäviä ajatuksia, mutta jostain syystä eilen iski kauhea ikäkriisi. Täytyy myöntää, että en oikein itsekkään tiedä, mikä tuon laukaisi. Ei kyllä mielestäni jäänyt mitään lääkkeitäkään ottamatta 😀 Heti aamusta asti kun sain onnitteluita viestillä ja Facebookissa, tuntui että alan kohta itkemään. Töissä en puhunut kellekään, että on syntymäpäiväni. Yksi rontti kollega tosin oli huomannut sen somesta tai jostain.
Kriiseilyä aiheutti ajatukset siitä, kuinka aika kuuluu nopeasti ja jotenkin tuntuu, että kaikki on niin kamalan kesken. Vuosi vuodelta aika vain oikein virtaa vuolaammin ja vuolaammin, asioita menee ohi enkä tahdo pysyä perässä. Vertailin ajatuksissani itseäni muihin (..tiedän, tuota ei ikinä kannattaisi tehdä…!). Muilla ikäisilläni on jo perhettä, vakiintunut asuinpaikka ja unelma työt (tai ainakin niiden suhteen joku päämäärä), sosiaalisen median mukaan elämä muutenkin kovin auvoista ja mukavaa. Lisäksi ollaan urheilullisia ja reippaita. Ajattelin, että itse olen kuin joku harakka tai lokki, joka ei oikein tiedä missä ja miten päin pitäisi keikkua.
Ehkä tätä ikäkriiseilyä myöskin vahvisti kiireinen työpäivä, jonka ohessa vielä koitin vastailla kiinteistövälittäjien yhteydenottoihin. Olen nyt laittamassa Kangasalan asuntoani myyntiin, koska haluaisin ostaa täältä Hämeenlinnasta asunnon, enkä haluaisi ihan järjetöntä määrää uutta lainaakaan ottaa. Epätietoisuus tämänkin asian suhteen lisäsi ahdistusta. Tulevaisuus pelotti ja ahdisti, toisaalta myös menneisyys.
Poikaystävä oli minulle järjestänyt kivoja yllätyksiä. Kun tuli hakemaan minua töistä, oli hän ostanut skumppapullon ja heti sateli lämpimiä halauksia. Hän myös höpötteli, että iltapäivä ja ilta mennään täysin minun ehdoillani ja minun pitää kertoa jos tarvitsen jotain. Jääkaappiin oli ostanut kakkua ja muita herkkuja minua varten ja vielä lisäksi ison kimpun ruusuja. Hän on aina todella lämminhenkinen ja kohtelias muutenkin, mutta nyt vielä oikein ekstra huippu kiva. Mutta minua jurotti ja jopa hiukan ahdisti toisen mukavuus. Juhlamieltä ei kerrassaan löytynyt.
Iltapäivä ja ilta meillä meni oikein mukavissa merkeissä, syötiin herkkuja ja katsottiin Frozen 2. Silti ikäkriisiahdistus oli koko ajan takaraivossa läsnä.
Tänään nukuin tavallista pidempään ja onneksi tuo ikäkriisi tai mikä ihmeen aivopieru nyt olikaan, oli hälventynyt. Rupesin tätä eilistä kriisiä nyt ajatuksena prosessoimaan ja ihmettelemään. Ehkä minun piti yksi yö nukkua 33 vuotiaan elämää eteenpäin havaitakseni, että elämä jatkuu edelleen ja eikä minulla ole mitään hätää. Asiathan on oikeastaan tosi hyvin ja sellaiset asiat mitkä eivät ole, ovat prosessissa nekin. Olisihan se ihan kamalaa jos elämä olisi tasapaksua onnellisuutta, eikä ikinä tulisi mitään yllätyksiä eteen. Vaikka välillä sitä elämä onkin melkoisella tuuliajolla, on se tavallaan osa jopa minun persoonaakin. Välillä innostun asioista niin kamalasti, että ne saattavat mennä ns. perse edellä puuhun, mutta toisaalta, tulipahan koettua ja otettua ehkä opiksikin. Kukaan ei ole kuitenkaan minun tolskaamisen takia kuollut ja itsekin olen vielä suht hyvässä hapessa. Eilen tuntui, että oikein hirvitti ajatus, mitä sitä vielä elämä tuo tullessaan. Nyt taas tuntuu, että jes! Kohti unelmia ja tavoitteita mennään kovaa höökiä ja paljon olen jo saavuttanutkin 🙂
Mitenkäs muilla, onko tullut vastaavia ikäkriiseilyjä?
