Vauva pyörremyrsky
Muistan, kuinka vasta vähän aikaa sitten katselin pientä Nyyttipoikaani, joka makoili selällään ja hykerteli tyytyväisenä olohuoneen matolla. Hänelle riitti viihdykkeeksi se, kun sai katsella vieressä hääräävän isosiskon touhuja ja lutkutella omia varpaitaan. Välillä leikittiin kukkuuta ja aina silloin tällöin käänsin hänen armollisen korkeutensa vatsalleen ihmettelemään maailmaa ihan oikein päin.
Nyt, kun ajattelen, nuo ajat olivat autuutta. Nyytti nimittäin nökötti kuin tatti juuri siinä, mihin hänet jätin ilman minkäänlaista mahdollisuutta liikkua paikasta omin avuin. Kädet kyllä viuhtoivat ja jalat potkivat, mutta mitään ei tapahtunut, ja vahtimista kaipasi tuolloin vain toinen lapsista.
Kunnes sitten eräänä päivänä noin viiden kuukauden iässä, eli reilu kaksi kuunkiertoa sitten, kaikki muuttui, ja pieni palleroinen vauvani lähti liikkeelle. Ensin kierien ja vähän sen jälkeen vatsallaan ryömien. Määrätietoisesti ja tarmokkaasti. Ja koko ajan kovempaa ja kovempaa ja kovempaa vauhtia. Nykyään, jos jätän Nyytin hetkeksikin vaikka olohuoneen lattialle käväistäkseni itse keittiössä, ei mene kauaa ennen, kun käytävältä kuuluu ”vä, vä, vä” ja oviaukosta kaapin takaa kurkistavat pienet nauravat kasvot. Tämä siis silloin, kun tyyppi ei ole kesken matkan eksynyt eteiseen nuoleskelemaan kenkiä tai rattaittensa pyöriä (hyi, yök!).
Nykyään pieni poikani ei siis pysy paikallaan enää hetkeäkään. Hän osaa pikaryöminnän lisäksi myös kontata, nousta itse istumaan sekä sopivan korkuista tukea, kuten esimerkiksi mummolan legolaatikkoa, vasten seisomaan. Hän tonkii kaikki kaapit, jotka saa auki, painii pahvilaatikkojen kanssa, riuhtoo isosiskolta lelut kädestä, nakertelee johtoja, jos sellaisia sattuu löytämään ja painelee digiboxin nappeja, silloin, kun olen unohtanut siirtää rahin tv-tason eteen esteeksi. Ja pahinta kaikesta, tyyppi tunkee aina sisään vessaan, kun istun toimillani pöntöllä! Yritä siinä nyt sitten itseltäsi pyllyä pyyhkiä, kun toisella kädellä on pakko pitää kiinni esikoisesta, jotta tämä ei käsiä pestessään tipahtaisi korokepallilta, ja oven puoleisella jalallaan puolestaan pitää vauva ulkona vessasta, jotta tämä ei puolestaan pääsisi tekemään yhtään lähempää tuttavuutta isosiskonsa potan taikka sitten vessaharjan kanssa.
Anna mun siis kaikki kestää! Ja voi vitsi, miten välillä olen kovilla näiden molempien kanssa. Kuutti ja Nyytti kun touhuavat ja leikkivät lähestulkoon kaiken sen ajan, jota he eivät käytä nukkumiseen. Mutta harvemmin heidän puuhansa kuitenkaan osuvat yksiin. Nimittäin, kun toinen tekee yhtä, iin toinen puuhailee mielellään jossain ihan muualla toista, jolleivat he sitten riitele yhdestä ja samasta molemmille elintärkeästä lelusta. Hohhoijaa.
Se, että vauva osaa liikkua ja on aktiivinen, on tietenkin vain luonnollista ja erittäin positiivista (pahempi olisi, jos ei liikkuisi). Mutta ikävöin aina silloin tällöin sitä aikaa, jolloin Nyyttikin oli vielä ihan pieni. Nimittäin, siinä, missä poika on kasvanut ja reipastunut, oma mäkätysasteeni on myös kasvanut eksponentiaalisesti. Huomaan koko ajan hokevani käskyjä ”Ei, ei!” ja ”Älä, älä!”, sillä seurauksella, että alan itsekin jo olla väsynyt omaan ääneeni. Miten väsynyt olenkaan ainaiseen kieltämiseen, ja miten voimaton koko ajan vahtimaan kahden supermenijän jokaista liikettä.
”Hei, pliis lapset, antakaa mun nyt edes hetki olla rauhassa, jotta saan edes tän tiskikoneen tyhjennettyä!” Turha luulo. Sieltä se pieni pyörremyrsky taas tulee, villisti ryömien olohuoneesta keittiöön. Kiihdyttää vähän vauhtiaan ja parkkeeraa jalkojeni juureen aikeenaan kiivetä säärtäni pitkin ylös syliin. ”Jep, sä oot just ihana,” hellyn, ”mun oma pikku poika pyörremyrsky”.
