Vauva pyörremyrsky

Muistan, kuinka vasta vähän aikaa sitten katselin pientä Nyyttipoikaani, joka makoili selällään ja hykerteli tyytyväisenä olohuoneen matolla. Hänelle riitti viihdykkeeksi se, kun sai katsella vieressä hääräävän isosiskon touhuja ja lutkutella omia varpaitaan. Välillä leikittiin kukkuuta ja aina silloin tällöin käänsin hänen armollisen korkeutensa vatsalleen ihmettelemään maailmaa ihan oikein päin.

Nyt, kun ajattelen, nuo ajat olivat autuutta. Nyytti nimittäin nökötti kuin tatti juuri siinä, mihin hänet jätin ilman minkäänlaista mahdollisuutta liikkua paikasta omin avuin. Kädet kyllä viuhtoivat ja jalat potkivat, mutta mitään ei tapahtunut, ja vahtimista kaipasi tuolloin vain toinen lapsista.

Kunnes sitten eräänä päivänä noin viiden kuukauden iässä, eli reilu kaksi kuunkiertoa sitten, kaikki muuttui, ja pieni palleroinen vauvani lähti liikkeelle. Ensin kierien ja vähän sen jälkeen vatsallaan ryömien. Määrätietoisesti ja tarmokkaasti. Ja koko ajan kovempaa ja kovempaa ja kovempaa vauhtia. Nykyään, jos jätän Nyytin hetkeksikin vaikka olohuoneen lattialle käväistäkseni itse keittiössä, ei mene kauaa ennen, kun käytävältä kuuluu ”vä, vä, vä” ja oviaukosta kaapin takaa kurkistavat pienet nauravat kasvot. Tämä siis silloin, kun tyyppi ei ole kesken matkan eksynyt eteiseen nuoleskelemaan kenkiä tai rattaittensa pyöriä (hyi, yök!).

Nykyään pieni poikani ei siis pysy paikallaan enää hetkeäkään. Hän osaa pikaryöminnän lisäksi myös kontata, nousta itse istumaan sekä sopivan korkuista tukea, kuten esimerkiksi mummolan legolaatikkoa, vasten seisomaan. Hän tonkii kaikki kaapit, jotka saa auki, painii pahvilaatikkojen kanssa, riuhtoo isosiskolta lelut kädestä, nakertelee johtoja, jos sellaisia sattuu löytämään ja painelee digiboxin nappeja, silloin, kun olen unohtanut siirtää rahin tv-tason eteen esteeksi. Ja pahinta kaikesta, tyyppi tunkee aina sisään vessaan, kun istun toimillani pöntöllä! Yritä siinä nyt sitten itseltäsi pyllyä pyyhkiä, kun toisella kädellä on pakko pitää kiinni esikoisesta, jotta tämä ei käsiä pestessään tipahtaisi korokepallilta, ja oven puoleisella jalallaan puolestaan pitää vauva ulkona vessasta, jotta tämä ei puolestaan pääsisi tekemään yhtään lähempää tuttavuutta isosiskonsa potan taikka sitten vessaharjan kanssa.

Anna mun siis kaikki kestää! Ja voi vitsi, miten välillä olen kovilla näiden molempien kanssa. Kuutti ja Nyytti kun touhuavat ja leikkivät lähestulkoon kaiken sen ajan, jota he eivät käytä nukkumiseen. Mutta harvemmin heidän puuhansa kuitenkaan osuvat yksiin. Nimittäin, kun toinen tekee yhtä, iin toinen puuhailee mielellään jossain ihan muualla toista, jolleivat he sitten riitele yhdestä ja samasta molemmille elintärkeästä lelusta. Hohhoijaa.

Se, että vauva osaa liikkua ja on aktiivinen, on tietenkin vain luonnollista ja erittäin positiivista (pahempi olisi, jos ei liikkuisi). Mutta ikävöin aina silloin tällöin sitä aikaa, jolloin Nyyttikin oli vielä ihan pieni. Nimittäin, siinä, missä poika on kasvanut ja reipastunut, oma mäkätysasteeni on myös kasvanut eksponentiaalisesti. Huomaan koko ajan hokevani käskyjä ”Ei, ei!” ja ”Älä, älä!”, sillä seurauksella, että alan itsekin jo olla väsynyt omaan ääneeni. Miten väsynyt olenkaan ainaiseen kieltämiseen, ja miten voimaton koko ajan vahtimaan kahden supermenijän jokaista liikettä.

Hei, pliis lapset, antakaa mun nyt edes hetki olla rauhassa, jotta saan edes tän tiskikoneen tyhjennettyä!” Turha luulo. Sieltä se pieni pyörremyrsky taas tulee, villisti ryömien olohuoneesta keittiöön. Kiihdyttää vähän vauhtiaan ja parkkeeraa jalkojeni juureen aikeenaan kiivetä säärtäni pitkin ylös syliin. ”Jep, sä oot just ihana,” hellyn, ”mun oma pikku poika pyörremyrsky”.

Perhe Lapset

Skål makuhuoneen uudelle sisustukselle ja yhden aikakauden lopulle

Champagne 1

Vappuaattoiltana se sitten viimein tapahtui. Viimeinenkin lintu lensi pesästä, ja jäljelle jäi vain ammottava aukko. Nyytin sänky kannettiin nimittäin tuolloin lastenhuoneeseen, ja meidän aikuisten IKIOMAAN pesään jäi jäljelle ainoastaan yksi parisänky sekä Ikean ruma, alun perin kasvivaloksi ostettu, jalkalamppu (joka lähtee ensi tilassa mökille loppusäilytykseen, kunhan vain saan hankittua tilalle vähän fiinimmän yksilön).

Samalla, kun parhaalta kaveriltani jo kolmatta vuotta lainassa oleva pinnis lähti, siirtyi oma sänkymme vihdoin oikealle paikalleen, eli siis keskelle huonetta. Ja vaikka tämän muutoksen tuoma symmetria miellyttikin silmääni, niin joku siinä ”uudessa” huoneessa tuntui kuitenkin hassulta; Poissa oli se pinnasängynjalka, johon pimeässä aina lyön varpaani, poissa oli se kapea väli oman paikkani ja vauvan väliltä. Ja ennen kaikkea, poissa oli se tuhnuttaja siellä valkoisten kalterien takana.

Ja vaikka olin siis uudesta tilanteesta ihan pähkinöinä, huomasin olevani myös vähän hämilläni ja jopa hieman liikuttunut (mikä sängyn keskellä X-venytyksiä tehneestä Välkystä oli ihan naurettavaa). Noh, minusta se ei kuitenkaan ollut; Rakas lainasänky oli nimittäin majaillut makuuhuoneessamme jo todella pitkään. Ensin Kuutin yösijana ja sitten Nyytin. Emmekä olleet viitsineet siirtää sitä pois silloinkaan, kun Kuutti vähän reilun vuoden iässä muutti nukkumaan omaan huoneeseensa. Nyytti kun oli silloin jo tulossa, ja saamattoman laiskana jatkoin vain varpaani hakkaamista sängyn jalkaan melkein koko odotusajan ihan turhaan.

… Ja sitten vielä ainakin Nyytin ensimmäisen puolivuotisen, myös turhaan, sillä poikahan nukkui kiinni minussa kuin pieni takiainen aina siihen saakka, kun hänen yöunensa muuttuivat ihan totaaliseksi hulinaksi. Tuolloin helmikuun pimeinä öinä valvoessani päätin, että vieressä nukkuminen saisi nyt riittää, ja poika saisi luvan tottua nukkumaan omassa sängyssään. Ensin syötöillä ja lopulta ilman, ihan koko yön nukkuen. Olin nimittäin tuolloin itse flunssien ja yöpyörintöjen ansiosta ihan piipussa, ja valmis tekemään mitä vain saadakseni hommaan jonkinlaisen muutoksen. Mitä sitten, jos joutuisin kuuntelemaan vauvan kitisevän omassa sängyssään? Minä en ainakaan itse olisi voinut nukkua enää yhtään huonommin, kuin tuolloin tein.

Nyytti sai siis antaa periksi ja luopua paikastaan minun ja Välkyn välissä. Ja niinhän hän sitten tekikin, lopulta todella helposti ja ilman ihan mahdottomia itkuja (sellaisia en nimittäin vieläkään kestä, vaan heitän pojalle tissin suuhun, ennen kuin homma karkaa käsistä). Ensin jäi vieressä nukkuminen, sitten yösyöminen ja nyt lopulta myös samassa huoneessa nukkuminen. Ja kaikesta haikeudesta huolimattakin, se oli meille sunnuntaina ihan juhlan paikka.

Niin pieni juttu, mutta kuitenkin jo pelkästään symbolisesti niin suuri. Oman tilan takaisin saaminen edes nimellisesti, on nimittäin yksi niistä asioista, jotka vievät minut ihan pikkaisen lähemmäksi sitä elämää, jota elin ennen lapsia. Omasta mielestäni olen nyt vielä entistäkin mahtavampi tyyppi, ja en siksi muuttaisi lasten (tai Välkyn, pakko varmaan mainita, ettei tule mökötystä) osalta elämästäni mitään. Mutta tietenkin, elämä ilman lapsia oli helpompaa ja ennen kaikkea vapaampaa. Tuolloin saatoin nukkua silloin, kun nukutti, ihan niin kauan kuin nukutti. Valvoa silloin, kun valvotti ja murista yleensä itseaiheutettua väsymystä hihaani ilman, että se vaikutti kenenkään muun elämänlaatuun.

Toista se on nyt, mutta paluu entiseen ja rauhassa nukuttuihin öihin sekä harkitusti kerran pariin viikkoon sijoitettuun valvomiseen, on ihan nurkan takana. Ehkä viikon, ehkä kuukauden tai ehkä vasta vuoden päässä. Tosiasiassa täällä vieläkin heräillään yhä harva se yö, mutta keskimäärin kaikki nukkuvat paremmin kuin ennen. Ja ihan selvästi minä ja Välkky alamme vihdoin olla tässä vauvabisneksessä kunnolla voiton puolella.

 

Ja voi pojat, että se ajatus tuntuu hyvältä.

Perhe Lapset Vanhemmuus