Sanoinko noin viikko sitten, että muutama sairaspäivä on välillä ihan jees? Todellako?

Homma meni nimittäin niin, että Kuutti ja Nyytti todellakin toipuivat pienen flunssan pahimman vaiheen yli muutamassa päivässä. Ja miten sitten kävi äidin? Huonosti, tietenkin. Pitihän se arvata.

Kotona löhöily oli nimittäin siihen asti mukavaa, kun Kuutti oli vielä nuhan vuoksi sen verran väsynyt ja räkäinen, ettei ulkoilua varsinkaan kymmenen asteen pakkasella tarvinnut edes ajatella. Omalla kohdallani myös sairauden oireet loistivat poissaolollaan, joten mikäs siinä meidän oli olla, lekotella ja laiskotella. Kunnes viimein noin viikko sitten koitti se päivä, jolloin puolestaan oli minun vuoroni herätä aamulla nenä tukossa ja silmät väsymyksestä sirrillään. Eiiih! Ei tätä, ei nyt.

Ja eikä flunssassakaan vielä mitään, se nimittäin tuli ja meni myös minun kohdallani ohi melkein yhtä nopeasti kuin lapsilta. Mutta sitten se jälkitauti… Minulla on nimittäin paha taipumus saada kaikki taudit aina pesimään poskionteloihin ja siten pitkittämään pahaa oloani jopa viikkojen ajaksi. Tuolloin nenä on koko ajan tukossa, pää tohjoinen ja kurkku ärtynyt poskionteloista alas nieluun valuvan rään takia. Kuumetta minulla on poskiontelotulehduksen kanssa harvoin, eikä menoa periaatteessa haittaa muu kun tuo tukkoisuus. Mutta se tukkoisuus onkin sitten omiaan sekoittamaan pääni ihan totaalisesti.

Nimittäin, tukkoisena nukun huonommin, mikä vaikuttaa suoraan jaksamiseeni ja energiatasoihini. Kuumeettomana minun on puolestaan vaikeaa rauhoittua ja jäädä sängyn pohjalle sairastamaan viheliäistä tautia pois. Sen sijaan painankin yleensä menemään melkein normaalisti, mitä nyt suoranaiset urheilusuoritukset kuitenkin jäävät pois päiväjärjestyksestä.  Ja sehän on puolestaan hyvinkin huono juttu sen takia, että tauti pitkittyy puolikuntoisena huhkimiseni johdosta vielä ennestään, ja saattaa kiusata minua lopulta todella pitkiäkin aikoja. Hohhoijaa.

Tiedän, että poskionteloissani on jotain vialla, sillä esimerkiksi Välkky sairastaa harvemmin flunssiensa perään minkäänlaisia jälkitauteja. Omalla kohdallani puolestaan tavallisen nuhan jälkeinen parin viikon tukkoisuus on ennemminkin sääntö kuin poikkeus, ja samasta vaivasta kärsii myös esimerkiksi äitini. Jotain minulla siis on ihan jo genetiikankin puolesta poskionteloissa pielessä, mutta en ole kuitenkaan vielä saanut selvitettyä ihan tarkalleen mitä.  Epäilen kuitenkin, että poskionteloihini vievät tiet ovat niin ahtaat, että bakteerit jäävät helposti loukkuun ja tekemään pahojaan onteloiden sopukoihin. Toinen vaihtoehto on tietenkin, että poskionteloissani asuu esimerkiksi jonkinlainen polyyppi, mutta luulen (ja toivon), ettei asia ole näin, sillä samat ongelmat vaivaavat minua yhtälailla molemmilla puolilla.

Ja mistä sitten tiedän, että kyseessä on taas poskiontelontulehdus, vaikka en olekaan käynyt asian tiimoilta lääkärissä? Sanotaan nyt vaikka näin, että reilun kymmenen diagnoosin jälkeen sitä vain itse jo tietää, mikä homman nimi milloinkin on. Reilu kymmenen vuotta sitten nimittäin sairastin pari poskiontelontulehdusta vuosittain ja söin niihin aina antibiootit. Sittemmin lääkäreiden kanta tämänkin sairauden hoidon suhteen on muuttunut, ja nykyään antibiootteja ei enää saa ihan noin vain. Ja minusta se on periaatteessa ihan hyvä.

Nimittäin, sen jälkeen kun lopetin elimistöni normaalin bakteerikannan jokatalvisen tuhoamisen yhdellä tai kahdella antibioottikuurilla, olen kaiken kaikkiaan sairastanut paljon vähemmän. Flunssat ovat olleet lievempiä ja lyhytkestoisempia, vaikkakin niistä on melkein joka ikinen kerta kuitenkin seurannut jonkinlainen poskiontelovaiva. Mutta näistäkin vaivoista olen selvinnyt avaavien lääkkeiden, kuten esimerkiksi suuren rakkauteni Duactin sekä ihan perus Nasolinin avulla.

Avaavien lääkkeiden avulla sainkin poskionteloni takaisin omaan hallintaani aina siihen asti, kunnes tulin vähän reilu kolme vuotta sitten ensimmäistä kertaa raskaaksi. Maha pystyssä en nimittäin uskaltanut neuroottisuuteen taipuvaisena käyttää mitään muuta lääkettä kuin Panadolia ja sitäkin varoen. Ja senpä vuoksi vietin molempien raskauksien aikana ainakin viikon niin, etten lainkaan pystynyt hengittämään nenäni kautta.

Nyt imetysaikana otan sentään Nasolinia sallitun päiväannoksen verran, mutta näin jo melkein viikon kestäneen nuhaväsymyksen jälkeen, mieleni halaajaa jo hengittämään raikasta ilmaa ihan vapaasti niin pystyssä kuin makuullakin. Haluan herätä aamulla ilman, että kurkku on kipeä, ja haluan työntää kärryt ylös kotitalollemme johtavaa mäkeä ilman, että minun tarvitsee niistää nenä kolme kertaa matkan aikana.

En jaksa enää olla puoliksi kipeä, vaan haluan kaiken rään ulos poskionteloistani nyt ja heti! Ehkä jonain päivänä saan aikaiseksi mentyä tämänkin asian takia lääkäriin ja ehkä jopa johonkin poskionteloleikkaukseen, mutta nyt ei muu auta, kuin odottaa ja kärsiä. Ja muistella samalla, kuinka paljon kurjempi olo minulla myös voisi olla. Olenhan sentään nyt jo sallinut itseni käyttää Nasolinia, eikä minulla ole sen ansiosta tukossa kuin enää toinen puoli päästä.

Toista oli nimittäin varsinkin toisen raskauteni lopussa, jolloin myös kärsin pikkuflunssan jälkitautina saadusta poskiontelontulehduksesta. Ei nimittäin ole mitään kamalampaa, kuin juosta pihalla vikkeläkinttuisen parivuotiaan perässä pää täynnä räkää, keskellä kesää ja yhdeksännellä kuulla raskaana. Siitäkin taudista kuitenkin selvittiin, ja enköhän selviä tästäkin, kunhan nyt vaan saisin edes yhden vähän paremmin nukutun yön tähän kaiken keskelle.

Eikun siis illalla sormet ristiin ja tuplanasolinit sieraimiin. Ensi yönä nukutaan, eikös niin vauva?