Sunnuntaina siivotessani illalla Kuutin ympäri kämppää sirottelemia leluja takaisin paikoilleen jo kolmatta kertaa samana päivänä sain yhden niistä vanhemmuuden suuremmista oivalluksista; Ymmärsin nimittäin, että vanhemmuus on juuri tätä, yhtä ja samaa noidankehää päivästä ja viikosta toiseen. Mikään ei koskaan tule valmiiksi, mutta tekemistä kuitenkin riittää aamuvarhaisesta iltamyöhään. Sairaan turhauttavaa, mutta kuitenkin sitä itseään, elämää.

Noidankehällä tarkoitan sitä, miten lasten kanssa eläessä joutuu toistamaan samoja arkisia asioita uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kävelemään puistoon ja kauppaan melkein vuoden joka ikisenä päivänä, siivoamaan leluja lattioilta, ripustamaan vaatteita paikoilleen eteisessä, lajittelemaan pyykkiä kaappin, tyhjentämään tiskikonetta ja laittamaan iltamyöhällä valmiiksi vielä seuraavien päivien ruokia. Periaatteessa täysin merkityksetöntä, mutta kuitenkin tarpeellista, jotta arkemme rullaisi edes jotenkuten eteenpäin. Lelut kannattaa siivota illalla lattialta, jottei niihin yöllisillä vessareissuilla kompastu, ja ruoka kannattaa tehdä etukäteen valmiiksi, jottei lasten vahtimisen ohella joudu päivällä vielä kokkaamaan.

Ja minähän teen. Jotain melkein koko sen ajan, jonka olen hereillä. Tekemistä riittää nimittäin ainakin täällä meillä ihan riesaksi asti, ja naureskelinkin juuri itselleni, miten ”Vie mennessäs, tuo tullessas” on hyvä, mutta ainakin meidän arkeamme ajatellen, täysin alimitoitettu ohjenuora.

Noidankehän ominaispiirrehän on nimittäin se, että vaikka kuinka täällä hääräisin ja esimerkiksi siivoisin, kaikki on takaisin lähtöpisteessä ja kämppä aivan yhtä sekaisin kuin aloittaessani, ennen kuin ehdin kissaa sanoa. Ja pahinta on se, että todella harva asia, jonka saan aikaan, todella aiheuttaa muutoksen arjessamme ja vie perheemme elämää eteenpäin. Vaikka siis kuinka hikoilen, kaikki se, mitä teen, kuuluu lähinnä vain perheemme normaalia elintasoa ylläpitäviin toimenpiteisiin, joita ilman arkemme järjestys ja samalla mielenterveyteni ei pysy kunnossa.

Vanhemmuuden noidankehä on siis täynnä arkisia asioita ja niiden puuduttavaa toistamista. Tai siis, tietenkin ainahan sitä voisi myös vähän rikkoa kaavaa. Antaa mennä ja katsoa, mitä siitä tulee. Antaa lasten päättää itse vaatteistaan, ruokailuistaan ja nukkumaanmenoajoistaan, ja jättää pyykit pesemättä, lattiat imuroimatta ja ruuan laittamatta. Lähteä matkalle ja lomalle ja ottaa rennommin.

Mutta, kun loppupeleissä se ei kannata. Lapsemme voivat nimittäin kaikkein parhaiten kotiarkemme rutiinien keskellä, ja minä otan jokaisen epätavallisen päivän kanssa tietoisen riskin siitä, että luvassa on ainakin jonkin verran itkua ja hammasten kiristystä niin lasten kuin minunkin puoleltani. Kaikkein helpointa on nimittäin vain tehdä ja jaksaa painaa eteenpäin siinä arjen suossa, jossa jokainen täysissä tamineissa koko poppoon kanssa ulos ovesta pääseminen on jo eräänlainen voitto.

Ja tässä noidankehässä on tietenkin myös se toinen puoli, niin kuin yleensäkin kaikissa asioissa. Nimittäin, nyt kun viimein olen parin vuoden harjoittelun jälkeen hyväksynyt roolini ja elämäni äitinä, pyykkivuorten, kauppakassien ja lelukasojen välissä pyöriminen on myös alkanut tuntua minusta erittäin palkitsevalta. Minusta on ihanaa viettää simppeliä arkea kotona lasten kanssa, eikä minua juuri nyt haittaa se, etten ainaisesta touhuamisestani huolimatta ole menossa elämässäni yhtään minnekään. Ainakaan fyysisesti. Henkisellä puolella kuljen koko ajan kohti täyteläisempää elämää, suurempaa itseni hyväksymistä sekä ylpeyttä siitä, miten hienosti meillä on asiat.

Eli siis taas, ei mitään pahaa, jollei myös jotain hyvää. Myös tämän länsivantaalaisen pikkulapsiperheen arjessa.