Julkisesta imetyksestä

Sunnuntaina facebookin uutisvirtani tarjoili minulle kokonaista kolme kampanjaa julkisen imetyksen hyväksymisen ja normalisoinnin puolesta. Uutiset olivat kaikki lähtöisin ulkomaalaisilta ystäviltäni, jotka ainakin parin katsomani videoinsertin perusteella kohtaavat monenlaista paheksuntaa imettäessään vauvaansa esimerkiksi puistoissa, ravintoloissa ja missä milloinkin muualla kuin oman kotinsa suojissa.

Itse en ole koskaan kokenut julkista imetystä epämukavaksi, päinvastoin. Minusta on ollut vapauttavaa tietää, että vauvan ruokaa kulkee koko ajan mukana riittävä määrä juuri oikean lämpöisessä ja mahdollisimman hygieenisessä muodossa. Olenkin pystynyt tyynnyttämään lapsen itkun tissin tuomaan ravintoon ja lohtuun nyt jo kahden lapsen kokemuksella ihan missä vaan: puiston penkillä, kahvilan kulmassa ja jopa lähijunassa. Itse asiassa, toimiva imetys oli yksi niistä asioista, jotka pelastivat minut täydelliseltä sekoamiselta Kuutin vauvavuoden aikana. Ilman sitä, kynnys lähteä ihmisten ilmoille olisi ollut vielä suurempi kuin, mitä se kokemattomalle vanhemmalle varsinkin ensimmäisen lapsen kohdalla joskus oli.

Sunnuntaina padia tuijottaessani minusta tuntui ikävältä nähdä, miten äitejä ja vauvoja ohjattiin videoilla järjestäen esimerkiksi ostoskeskusten vessoihin imettämään ravintolapöydistä ja muista julkisista tiloista. Kuinka surkeaa onkaan, että pienten vauvojen pitäisi joidenkin mukaan ruokailla siellä, missä muut ihmiset toimittavat alapään asioita. Ja miten imetys vessatiloissa edes oikeasti onnistuu? Pytyn kannen päällä istuen? Hyi yäk!

Imetys on minusta niin luonnollinen toimitus, ettei sitä pitäisi minkään siveyssäännönkään nojalla sulkea pois julkisista tiloista. Tietenkin huonosti imetykseen sopivat vaatteet paljastavat aika paljon rintaa, mutta tämä on helposti vältettävissä ihan oikeilla imetyspaidoilla ja liiveillä. Ja vaikka imettävän äidin rinta vähän vilahtaisikin, niin mitä sitten? Rinnat eivät ole ainoastaan naisen kehon osat vaan myös pienen ihmisen alun ravinnon lähde. Ne on meille naisille määrätty perimämme kautta, ja niillä on biologian puolesta yksi ainoa funktio; lapsen ruokkiminen, ei seksuaalisen halun herättäminen tai muunlainen muiden ihmisten häirintä.

Taas kerran voin tämänkin jutun kohdalla kuitenkin todeta, että onneksi asun ja kasvatan lapsiani juuri Suomessa. Voin nimittäin yhtään asiaa kaunistelematta sanoa, etten itse ole koskaan kohdannut paheksuntaa julkisen imettämisen johdosta. Ennemminkin pienen ihmisenalun ruokailuhetken näkeminen on saanut kanssaihmisiltä hyväksyviä katseita ja hymyn huulille. Viimeksikin noin kuukausi sitten Kiasmassa pari ruotsalaista tätiä oikein jäi juttelemaan ja ihastelemaan lapsiani sen jälkeen, kun pikkutyypit olivat lopettaneet ruokailun. Kuutti syö tuolloin karibialaista kalakeittoa ja Nyytti puolestaan ihan kotimaista rintaa.

Tietenkään minäkään en ihan laput silmillä kävele mihin tahansa vauvani kanssa ja kiskaise paitaa ylös (tai alas tai sivulle, riippuu paidan luukuista). Minullakin on tilannetajua, ja olenkin myös useasti kysynyt esimerkiksi ravintoloiden tarjoilijoilta, onko imetys ok, ennen kuin parkkeeraan lopullisesti paikalle. Minusta etukäteen kysyminen onkin erityisen reilua kaikkia kohtaan, sillä tuolloin voin välttää molemminpuolisesti ikävän ja turhauttavan tilanteen jo ennen sen syntymistä. Koskaan en kuitenkaan ole vielä saanut vastausta, ettei imetys kävisi päinsä, ja hyvä niin. Onhan se nimittäin nyt päivän selvää, että vauvat kuuluvat sinne, minne muutkin ihmiset, ja, että pikkuisetkin saavat ruokailla ihan siellä missä kaikki muutkin.

Puheenaiheet Lapset Ajattelin tänään

Muutkin mokaa

Ajatus lasten kanssa liikkumisesta julkisilla paikoilla kuten ostoksilla ja ravintoloissa on usein jo itsessään stressaava. Pikkuihmisten kanssa eteen tulee nimittäin aina jotain, mikä laittaa tavalla tai toisella kapuloita aikuisten rattaisiin. Unilta heränneen vauvan nälkä, taaperon pissahätä täysissä talvivaatteissa kesken ostosten tai uhmaikäisen minäitse-kohtaus ravintolassa. Aina tarvitsee säätää ja melkein aina joku huutaa.

Mutta miksi lasten kanssa ihmisten ilmoilla liikkuminen sitten on niin rasittavaa? Nälät, pissahädät ja muut käninät ovat nimittäin ihan sitä perusarkipäivää jokaisen pikkulapsiperheen arjessa. Jos niiden kanssa jaksaa kotona, niin periaatteessa homman pitäisi onnistua myös muualla. Vaikkakaan ihan sama juttu se ei tietenkään ole. Kaupungilla ja kaupoissa ei nimittäin tietenkään koskaan ole aivan samoja fasiliteetteja lasten akuuttien tarpeiden tyydyttämiseen kuin kotona, ja usein esimerkiksi vaipanvaihdosta tai taaperon vessareissusta saattaakin tulla melkoista säätöä. Oma lukunsa on tietenkin vielä lasten syöminen, mikä on useimmiten varsinkin taaperovaiheessa hyvinkin sottaavaa puuhaa.

Ehkä se, mitä me vanhemmat kuitenkin eniten arastelemme viedessämme jälkikasvumme julkisille paikoille, ovat muut ihmiset ja heidän reaktionsa lasten ja perheiden käninään ja sähellykseen. Muut ihmiset heittävät helposti paheksuvia katseita tien tukkijan suuntaan, ja lapsen huuto koettelee varmasti myös kanssaihmisiä vanhemman hermoraukkojen lisäksi.

Lasten kanssa liikkuminen kaupungilla ei siis ole pelkästään mukavaa, ja sen vuoksi onkin ymmärrettävää, etteivät monet vanhemmat aina ehdoin tahdoin halua altistaa itseään sen aiheuttamalle stressille. En minäkään, sillä yleensä vain on helpompaa jäädä kotiin. Turvallisiin ympyröihin, lähipuistoon ja pihoille. Kotivessan, hoitopöydän, vaihtovaatevaraston ja jääkaapin välittömään läheisyyteen.

Mutta onko sekään lopulta hyvä? Lapset oppivat nimittäin käyttäytymään ihmisten ilmoilla vanhempiensa toivomalla tavalla ainoastaan, jos heidät säännöllisesti otetaan mukaan kaupungille, kauppaan ja ravintoloihin. Joka päivä ei lapsia tietenkään kannata raahata mukana paikoissa, joissa he eivät pääse kunnolla toteuttamaan itseään, mutta kuitenkin tämä on sellainen asia, jonka oppii vain tekemällä.

Ja niin oppivat myös aikuisetkin. Voin nimittäin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa, että häsellykseen tottuu, ja siihen oppii varautumaan ainoastaan kokeilemalla ja mokailemalla riittävän paljon. Olenkin ainakin omasta mielestäni kaupungilla liikkumisen suhteen nykyään aika lunki tyyppi, ja roikutan lapset mukanani melkein mihin vaan, siitä huolimatta, että esikoinen on uhmaikäinen tehopakkaus, ja, että kuopus on vasta vajaa nelikuinen vauva.

Lasten kanssa kolmistaan liikkuminen onkin tähän asti mennyt minulta niin hyvin, että ihan hölmistyin, kun huomasin lauantaina pitkästä aikaa olevani täysin pulassa Nyytin vaipanvaihdon kanssa täpötäydellä Stockalla Helsingin keskustassa. Nimittäin, poikaseni väänsi housuihinsa vuosisadan soosit juuri, kun olin saanut herkullisen näköisen makirullan eteeni tavaratalon kasikerroksen sushiravintolassa. Mahtava ajoitus, ja eikun vaihtamaan toivoen, ettei kukaan muu äkkäisi vartioimatonta annosta yksinäisellä pöydällä sillä välin, kun olisimme poissa.

Läheisessä lastenhoitohuoneessa meitä odotti kuitenkin niin iso siivo, että päätin lopulta vaihtaa vaipan naistenvessassa käyttäen vaunuja hoitopöytänä. Siellähän homma meni tietenkin ihan hirveäksi sähellykseksi, sillä paikka oli tupaten täynnä, minkä lisäksi hoitolaukkuni oli vielä ihan epäjärjestyksessä. En millään saanut käteeni muovifroteeta, likavaippapussia tai yhtään harsoa, vaikka kuinka haroin, ja puhdas vaippakin löytyi vasta pienen kaivelun jälkeen. Olin kaikkien tiellä täti-ihmisten ja mummojen kurkotellessa ympärilläni käsipesulla samalla, kun minä puolestani huljuttelin pientä peppua liian matalan hanan alla.

Sähellykseni lomassa äkkäsin vessassa vielä sattumalta yhden tutun äidin lapsineen. Yritinkin siinä puuhatessani vielä vaihtaa kuulumisia hänen kanssaan, mutta eihän siitäkään tullut yhtään mitään. Huomasin nimittäin ennen pitkää peseväni Nyytin kakkapyllyä niin, että pojalla oli vielä sukat jalassa. Siis minä, kahden lapsen äiti ei muistanut ottaa sukkia pois. Mikä sotku, ja voi hitsivitsit, että ärsytti.

Revin märät ja keltaisenkakkaiset sukat nolona pois pojan pulleista jaloista ja toivoin kovasti, että kassissa löytyisi varasukat sekä vielä ainakin yksi roskapussi likavaatteille. ”Siis kyllä mää nää hommat yleensä osaan. Tää on katos jo toinen lapsi,” selitin tuttavalleni nolona samalla, kun etsiskelin katseellani väliaikaista laskupaikkaa likaisille sukille. ”Joo. Toi on niin perus,” hän totesi hymyillen ja toivotti siihen päälle vielä hyvät joulut iloiseen sävyyn. Ja niinhän se tietenkin olikin. Ihan perus, kaikille, jotka joskus ovat olleet pienen vauvan kanssa liikkeellä Helsingin Stockalla vuoden vilkkaimpana kauppapäivänä.

Aina joskus universumi hymyilee myös minulle, ja lauantaina nuo tuttavani hyväntuuliset sanat olivat juuri se sopiva annos vertaistukea, jonka tarvitsin noustakseni ulos sähellyksestäni aiheuttamasta ahdistuksesta ja nolotuksesta. Lasten kanssa nimittäin sattuu ja tapahtuu aina, ja siitä on vain päästävä yli. Kukaan ei niitä pidemmän päälle muista, eikä ihan normaalia pikkulapsisähellystä edes tarvitse pyytää muilta anteeksi (ellei siihen sitten oikeasti ole syytä).

Muutkin nimittäin mokaa, ja se on ihan ok. Julkisissa tiloissa liikkuminen lasten kanssa ei muutenkaan ole mikään hyvän vanhemmuuden testi, vaan erinomainen tilaisuus opetella ja oppia yhdessä. Ja vaikka kaikki menisi monen ihmisen mielestä ihan pepulleen, niin mitään peruttamattoman kamalaa tuskin on tapahtunut kenellekään, kunhan kaikki vain selviävät vahingoittumatta kaupungilta kotiin. Itkevä vauva rauhoittuu ja unohtaa, ja vessahäsläyksiä mahdollisesti ärtyneenä seuranneet ihmiset pääsevät lopulta harmituksensa yli pienellä jupinalla. Eli siis lopulta kaikki mikä ei tapa, vain vahvistaa ja opettaa, ja mokailuja pitää vain tämänkin äidin sietää ihan niin kuin muidenkin.

Perhe Lapset Vanhemmuus