Minä, vauva ja miljoona muuta

Jos ensi vuonna olen lähdössä jouluaattoa edeltävänä lauantaina shoppailemaan lasten kanssa, niin pysäyttäkää minut viimeistään siinä vaiheessa, kun alan kiskoa vastaan vänkääville lapsille ulkovaatteita eteisessä. Sama koskee myös lahjojenhakureissua vain toisen lapsen kanssa tai yksin. Oikeastaan, jos olen viikko ennen joulua lähdössä kotipesämme lämmöstä yhtään minnekään muualle kuin lähikauppaan ostamaan maitoa, niin pysäyttäkää minut viimeistään ulko-ovella, ja muistuttakaa, miten hikistä, uuvuttavaa ja epätoivoista jouluruuhkassa poukkoilu on.

En tiedä, mikä minua eilen riivasi. Sain nimittäin viettää aamupäivän kahdestaan ihan vain vauvan kanssa Kuutin ja Välkyn ollessa appiukkoni kanssa kuusenhakureissulla. Olisin voinut käyttää tuon esikoisvapaan ajan ihan vaan laiskotteluun, tv:n katseluun tai vaikka pitkiin päikkäreihin yhdessä Nyytin kanssa. Mutta ei. Aamupäivästäni tuli kaikkea muuta kuin laiskottelua, kun päätin ex temporena lähteä ostamaan pari joululahjaa Helsingin keskustasta, siis eilen, joulua edeltävänä lauantaina.

En tajunnut, että shoppailu pienen vauvan kanssa Helsingin keskustassa juuri eilen oli todella huono idea ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Minun olisi pitänyt kääntyä takaisin viimeistään siinä vaiheessa, kun näin ne melkein kymmenet lastenvaunut, jotka olivat ahtautuneet P-junaan meidän noustessamme kyytiin Martsarin asemalla. En kuitenkaan kääntynyt. Siinäkin vaiheessa, kun näin Aleksin mustanaan ihmisistä olisin vieläkin voinut kääntyä takaisin. Mutta kun ei. Sen sijaan otin naamalleni kärsivällisen ilmeeni, avasin takkini napit valmiiksi ja suuntasin vaunujen ja niissä nukkuvan Nyytin kanssa suoraan Stockan ovista sisään.

Tavaratalossa oli kuin olikin juuri niin paljon ihmisiä, kun pääkaupungin katujen vilinän perusteella sopi odottaa. Ostosreissusta ei siis tullut erityisen nopea tai kivuton, mutta kuitenkin kaikki sujui yllättävän hyvin. Stocka on nimittäin tehty suurille massoille, ja siellä on helppo liikkua myös lastenvaunujen kanssa. On luiskaa ja hissit, ja lastenhoitohuoneita joka kerroksessa sekä ylhäällä vielä muutama ruokapaikka, johon mahtuu vaunuilla ja, joissa on pöytiintarjoilu. Nyyttikin olikin koko ostelon ajan ihanan yhteistyökykyinen ja kiskoi unia junamatkan alusta aina siihen asti, kun vilautin muovirahaa viimeisellä kassalla.

Pojan herättyä kävimme nopeasti syömässä, sillä molemmilla oli tuolloin vähän yli yhdentoista aikoihin jo suorastaan kiljuva nälkä (Nyytillä siis kirjaimellisesti). Tämän jälkeen olin vielä suuntaamassa elektroniikkaosastolle, mutta kuitenkin muutin viimetingassa mieleni, ja painoin hissin ykköskerrokseen katutasoon. Riuhdoin pojan makuupussien vetskarit nopeasti kiinni ja pujottelin ensin oville ja sitten niistä ulos melkein puolijuoksua. Vihdoin raitista ilmaa. Ah, mikä helpotus.

Nyyttikin rentoutui päästessään pois kovaäänisten pauhusta ja ihmisten puheensorinasta, ja nukahti ulkona pian vaunuihin. Tuolloin harkitsin jo hetken suuntaavani vielä johonkin kahvilaan tai lyhyelle erikoiskauppakierrokselle vauvan päiväunien ajaksi. Onneksi kuitenkin tulin järkiini, ja lähdin sen sijaan talsimaan takaisin kohti rautatieasemaa ja I-junan pysäkkiä. Kaupungilla oli nimittäin aivan liikaa ihmisiä, jotta mistään, mikä normaalisti on vähintäänkin nautinnollista, olisi tullut edes pienimmissä määrin mukavaa.

Kotiin päin puksuttaneessa junassa kiittelin itseäni hyvästä päätöksestä lähteä kotiin heti, kun olin hankkinut sen, mitä lähdin Helsinkiin hankkimaan. En kuitenkaan myöskään voinut olla sisäisesti moittimatta itseäni siitä, että olin jo alun perin lähtenyt kaupungille ihan vääränä päivänä. Ja vielä Nyytin ja lastenvaunujen kanssa! Kuka tahansa olisi voinut kertoa minulle, mikä siellä Aleksilla ja varsinkin Stockalla odotti, ja kyllähän minäkin sen tiesin. Mutta siltikin sinne oli vain pakko päästä.

Miksi? Alkaako minun jouluni vasta sitten, kun olen saanut tarpeeksi hikoilla hissi- ja kassajonoissa, tunkea kapeilla käytävillä eestaas ja ajaa vähintään kaksille kantapäille lastenvaunujen kanssa? Enkö koskaan osaa tehdä ostoksia ajoissa, ja eivätkö osaa muutkaan ihmiset? Voin nimittäin vaikka vannoa, että Helsingin keskustassa olivat eilen aamupäivällä liikkeellä vähintäänkin joka toiset pääkaupunkiseudun lastenvaunut matkustajineen. Mikä into siinä on ahtautua kauheaan tungokseen heti viikonloppuvapaiden aluksi ja ottaa sinne vielä lapsetkin mukaan?

Ja itsehän en siis ole tässä yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan, päinvastoin. Joka vuosi on tämän mamman joulushoppailujen kanssa sama juttu, vaikka ei pitäisi. Nimittäin, eilisen perusteella tuli taas kerran kantapään kautta koettua, että keskustan vilskeestä viikko ennen joulua on hyvä joulumieli ja hauskuus hyvin hyvin kaukana.

Puheenaiheet Lapset Ajattelin tänään

Nyt ollaan siinä vaiheessa

…että eilisen pahimmat ällölovehuurut ovat hälvenneet ja paluu karuun todellisuuteen on alkanut. Nimittäin, havahduin tänään aamulla kukkalähetyksen sijaan siihen, kun huomasin hiuksia harjatessani kärsiväni pahemman laatuisesta sulkasadosta. Ja kysehän on siis tietenkin yhdestä lempiaiheistani, eli imetyksestä ja sen vaikutuksista oman kehoni toimintaan.

Aiemmin olen jo kirjoittanut siitä, kuinka Kuutin imetys teki huonoine yöunineen ja hormoonimyrskyineen minusta henkisesti hakkelusta. Nyt Nyytin kohdalla henkinen jaksamisen kanssa ei ole ollut ongelmia, mikä varmastikin johtuu siitä, että olin ensimmäisen lapsen jälkeen jo tavallaan luovuttanut tietyissä asioissa ja hyväksynyt roolini äitinä. Kuutti on siis tasoittanut tien pikkuveljelleen Nyytille, ja minä olen kasvanut, muuttunut ja oppinut asian jos toisenkin itsestäni ja elämästä yleensä.

Nyytti myös nukkuu ihan eri tavalla kun Kuutti aikoinaan teki. Nimittäin siinä, missä tyttö nukkui pitempiä päiväunia ja söi tasaisesti noin neljän tunnin välein pitkin päivää ja yötä, nukkuu pikkuinen prinssini päivällä huonosti, mutta yöllä hyvin. Hän herää toki syömään useamman kerran yössä, mutta hotkii kyljellä kyyhöttäen tarjoamani maidon kitusiinsa nopeasti ja jatkaa sitten uniaan. Vaippojakaan en hänelle ole ensimmäisten viikkojen jälkeen jaksanut keskellä yötä vaihtaa, ellei sitten pojalta tule kakka, mikä on tähän mennessä tapahtunut yöaikaan vain pari kertaa.

Myöskään Kuutin imetysaikainen unettomuus ei ole pahemmin vaivannut minua nyt toisella kierroksella. Menen yleensä (vieläkin liian myöhään) nukkumaan väsyneenä, ja nukahdan paikalleni jo melkein ennen kuin pääni ehtii koskettaa tyynyä. Uneni on yöimetysten takia rikkonaista, mutta kuitenkin syvää, mitä se ei edellisen vauvavuoden aikana oikeastaan koskaan ollut. Enää en esimerkiksi herää Kuutin mahdolliseen Pissahätä! -huuteluun kovinkaan helposti, vaan herkkäunisempi Välkky hoitaa lastenhuoneeseen suuntautuvat yöjuoksut yleensä täysin minun huomaamattani.

Minä siis nukun nykyään Nyytin yösyötöistä huolimatta kohtalaisen hyvin, ja voin myös paljon paremmin, kuin Kuutin vauvavuoden ensimmäisen puoliskon aikana. Tästä huolimatta huomaan kuitenkin kehossani ihan samat muutokset, jotka pistivät silmääni myös esikoiseni imetyksen kohdalla: Hiukseni ovat alkaneet lähteä, ja ainakin harjani viimeaikaisten karvasaaliiden perusteella kaljuuntumisen tahti sen kun kiihtyy. Selkäni naksuu ja on vauvan kantelusta ja huonoista imetysasennoista johtuen kohtalaisen tiukassa jumissa. Limakalvot ovat kuivat kuin Saharan autiomaa, ja myös iho on kauttaaltaan kuiva. Ja tämän lisäksi vielä koko ajan on jano ja nälkä.

Imetys on minusta pääosin ihanaa, käytännöllistä ja lapselle hyväksi, mutta kyllä siihen myös kieltämättä sisältyy muutama negatiivinenkin puoli. Fakta nyt kuitenkin on se, ettei kumpikaan meistä, minä tai poika, tule vielä pitkään aikaan olemaan valmis luopumaan tissittelystä. Joten ei kai tässä muukaan auta, kun purra hammasta ja jaksaa eteenpäin niin kuin mummo lumessa. Ja sitten voisin vielä pyytää joulupukilta lahjaksi hierontaa joka viikolle joulusta kevääseen. Tai alkaa jumpata.

Perhe Lapset Vanhemmuus