Jos ensi vuonna olen lähdössä jouluaattoa edeltävänä lauantaina shoppailemaan lasten kanssa, niin pysäyttäkää minut viimeistään siinä vaiheessa, kun alan kiskoa vastaan vänkääville lapsille ulkovaatteita eteisessä. Sama koskee myös lahjojenhakureissua vain toisen lapsen kanssa tai yksin. Oikeastaan, jos olen viikko ennen joulua lähdössä kotipesämme lämmöstä yhtään minnekään muualle kuin lähikauppaan ostamaan maitoa, niin pysäyttäkää minut viimeistään ulko-ovella, ja muistuttakaa, miten hikistä, uuvuttavaa ja epätoivoista jouluruuhkassa poukkoilu on.

En tiedä, mikä minua eilen riivasi. Sain nimittäin viettää aamupäivän kahdestaan ihan vain vauvan kanssa Kuutin ja Välkyn ollessa appiukkoni kanssa kuusenhakureissulla. Olisin voinut käyttää tuon esikoisvapaan ajan ihan vaan laiskotteluun, tv:n katseluun tai vaikka pitkiin päikkäreihin yhdessä Nyytin kanssa. Mutta ei. Aamupäivästäni tuli kaikkea muuta kuin laiskottelua, kun päätin ex temporena lähteä ostamaan pari joululahjaa Helsingin keskustasta, siis eilen, joulua edeltävänä lauantaina.

En tajunnut, että shoppailu pienen vauvan kanssa Helsingin keskustassa juuri eilen oli todella huono idea ennen kuin oli jo liian myöhäistä. Minun olisi pitänyt kääntyä takaisin viimeistään siinä vaiheessa, kun näin ne melkein kymmenet lastenvaunut, jotka olivat ahtautuneet P-junaan meidän noustessamme kyytiin Martsarin asemalla. En kuitenkaan kääntynyt. Siinäkin vaiheessa, kun näin Aleksin mustanaan ihmisistä olisin vieläkin voinut kääntyä takaisin. Mutta kun ei. Sen sijaan otin naamalleni kärsivällisen ilmeeni, avasin takkini napit valmiiksi ja suuntasin vaunujen ja niissä nukkuvan Nyytin kanssa suoraan Stockan ovista sisään.

Tavaratalossa oli kuin olikin juuri niin paljon ihmisiä, kun pääkaupungin katujen vilinän perusteella sopi odottaa. Ostosreissusta ei siis tullut erityisen nopea tai kivuton, mutta kuitenkin kaikki sujui yllättävän hyvin. Stocka on nimittäin tehty suurille massoille, ja siellä on helppo liikkua myös lastenvaunujen kanssa. On luiskaa ja hissit, ja lastenhoitohuoneita joka kerroksessa sekä ylhäällä vielä muutama ruokapaikka, johon mahtuu vaunuilla ja, joissa on pöytiintarjoilu. Nyyttikin olikin koko ostelon ajan ihanan yhteistyökykyinen ja kiskoi unia junamatkan alusta aina siihen asti, kun vilautin muovirahaa viimeisellä kassalla.

Pojan herättyä kävimme nopeasti syömässä, sillä molemmilla oli tuolloin vähän yli yhdentoista aikoihin jo suorastaan kiljuva nälkä (Nyytillä siis kirjaimellisesti). Tämän jälkeen olin vielä suuntaamassa elektroniikkaosastolle, mutta kuitenkin muutin viimetingassa mieleni, ja painoin hissin ykköskerrokseen katutasoon. Riuhdoin pojan makuupussien vetskarit nopeasti kiinni ja pujottelin ensin oville ja sitten niistä ulos melkein puolijuoksua. Vihdoin raitista ilmaa. Ah, mikä helpotus.

Nyyttikin rentoutui päästessään pois kovaäänisten pauhusta ja ihmisten puheensorinasta, ja nukahti ulkona pian vaunuihin. Tuolloin harkitsin jo hetken suuntaavani vielä johonkin kahvilaan tai lyhyelle erikoiskauppakierrokselle vauvan päiväunien ajaksi. Onneksi kuitenkin tulin järkiini, ja lähdin sen sijaan talsimaan takaisin kohti rautatieasemaa ja I-junan pysäkkiä. Kaupungilla oli nimittäin aivan liikaa ihmisiä, jotta mistään, mikä normaalisti on vähintäänkin nautinnollista, olisi tullut edes pienimmissä määrin mukavaa.

Kotiin päin puksuttaneessa junassa kiittelin itseäni hyvästä päätöksestä lähteä kotiin heti, kun olin hankkinut sen, mitä lähdin Helsinkiin hankkimaan. En kuitenkaan myöskään voinut olla sisäisesti moittimatta itseäni siitä, että olin jo alun perin lähtenyt kaupungille ihan vääränä päivänä. Ja vielä Nyytin ja lastenvaunujen kanssa! Kuka tahansa olisi voinut kertoa minulle, mikä siellä Aleksilla ja varsinkin Stockalla odotti, ja kyllähän minäkin sen tiesin. Mutta siltikin sinne oli vain pakko päästä.

Miksi? Alkaako minun jouluni vasta sitten, kun olen saanut tarpeeksi hikoilla hissi- ja kassajonoissa, tunkea kapeilla käytävillä eestaas ja ajaa vähintään kaksille kantapäille lastenvaunujen kanssa? Enkö koskaan osaa tehdä ostoksia ajoissa, ja eivätkö osaa muutkaan ihmiset? Voin nimittäin vaikka vannoa, että Helsingin keskustassa olivat eilen aamupäivällä liikkeellä vähintäänkin joka toiset pääkaupunkiseudun lastenvaunut matkustajineen. Mikä into siinä on ahtautua kauheaan tungokseen heti viikonloppuvapaiden aluksi ja ottaa sinne vielä lapsetkin mukaan?

Ja itsehän en siis ole tässä yhtään sen parempi kuin kukaan muukaan, päinvastoin. Joka vuosi on tämän mamman joulushoppailujen kanssa sama juttu, vaikka ei pitäisi. Nimittäin, eilisen perusteella tuli taas kerran kantapään kautta koettua, että keskustan vilskeestä viikko ennen joulua on hyvä joulumieli ja hauskuus hyvin hyvin kaukana.