Minulle oli pitkään itsestään selvää, ettei lapsilleni syötetä sokeria. Ei leivoksia, ei jätskiä, ei sokeroituja limuja, mehuja, jugurtteja, vanukkaita tai karkkeja. Tämä linja piti pitkään, ja esikoisemme Kuutin vauvavuotena se olikin helppoa. Tyyppihän söi tuolloin kiltisti juuri sitä pöperöä, jota hänen eteensä lautasella kiikutettiin, eikä osannut haikailla minkään makeamman perään.

Mutta sitten Kuutti kasvoi, ja kaikki muuttui. Tyttö on nimittäin luonteensa puolesta pohjattoman utelias, ja hän onkin nopeasti selvittänyt, että monet kummalliseltakin näyttävät ruuat vanhempien lautasilla maistuvat oikeasti aika hyviltä. Sinappi, suolakurkku, baba ganoush ja erilaiset juustot. Siinä muutama esimerkki ruuista, joita tyttö on maiskutellut menemään hyvällä ruokahalulla aina, kun niitä on ollut tarjolla.

Äitinä en ole voinut muuta kuin seurata ihastuneena tyttäreni epäluulottomuutta hänen tutustuessaan uusiin ruokiin. Uteliaisuudella on kuitenkin ollut se varjopuoli, että tyttö on jo pitkään ollut perillä myös siitä, miltä makeat asiat maistuvat, ja, mikä on erityistä herkkua. Tämä onkin johtanut minut kohtalaiseen dilemmaan tytön sokerin syönnin suhteen. Nimittäin, miten voisin antaa Kuutin maistaa kaikkea muuta, mitä minä itsekin syön, paitsi sokeria?

Periaatteessa olen vieläkin sitä mieltä, ettei lapsien tarvitse syödä yhtään lisättyä sokeria. Marjat voi syödä marjoina, ja maitotuotteet maustamattomina. Kyllä siitä tykkää, kun ei muutakaan saa. Mutta meneekö se kuitenkaan lopulta niin, että ihminen, joka ei ole tottunut syömään sokeria, ei sitä osaa kaivatakaan? Voiko sokerin totaalikielto itse asiassa nostaa makeat herkut esimerkiksi palkinnon asemaan, ja siten luoda vinoutuneen suhteen ihmisen ja niiden välille?

Faktahan kuitenkin on se, että joskus vielä koittaa päivä, jolloin emme enää voi kontrolloida lastemme syömistä suupala suupalalta. Tuolloin voin vain toivoa, että heille on kehittynyt terve suhde ruokaan herkutteluun. Ja minusta tuohon terveeseen suhteeseen kuuluu myös makean syöminen. Pienissä määrin ja nauttien, vähän niin kuin Helena Liikanen-Rengerin mukaan Ranskassa tehdään. Minusta on tärkeää, että lapsemme oppivat kohtuutta, ja osaavat täyttää vatsansa muullakin, kuin pelkästään karkilla. Sokerin totaalikiellosta voisi nimittäin seurata myös se, että pikkutyypit ahtaisivat itsensä täyteen makeaa heti tilaisuuden tullen. Enkä todellakaan halua tätä.

Meillä siis on pienen ajatussolmun kautta päädytty siihen, että Kuutti saa syödä myös herkkuja ja muita ruokia, joissa on sokeria aina silloin, kun niitä on tarjolla tai aina silloin, kun me vanhemmat syömme herkkuja hänen läsnä ollessaan. Tämä koskee siis lähinnä kakkuja, jätskiä, ketsuppia, mehua ja ravintoloiden jälkkäreitä. Maustettuja jugurtteja, limsoja tai muita emme kotiin osta, marjasoseisiin ja smoothieihin emme tunge lisämakeutusta, ja karkkia tyttömme ei vielä onneksi osaa edes pyytää. Herkkuja tarjotaan pieni pala kerrallaan, ja se, minkä saa, on pakko riittää. Ja kyllähän tyttö tyytyykin aika helposti siihen, mitä saa, kunhan hänelle vain selittää, että sait maistaa, ja enempää ei tipu.

Meillä on siis sokerin syönnin kanssa nykyään systeemi, joka toimii. Mutta meillä on myös ongelma; nimittäin se, että minua on vaivannut nyytin syntymän jälkeen valtava herkkuhimo. Minun vanavedessäni Kuuttikin on syönyt syksyn mittaan kakkua ihan riittämiin, nyt jo, vaikka joulu on vasta muutaman viikon päässä. Tämä ei ole hyvä kehityssuunta, ja siihen pitää saada muutos. Ensimmäisekseen Kuutin hampaiden säästämiseksi ja toisekseen siksi, ettei pieni pikakevennys ennen joulua tekisi pahaa myöskään minun kinkuilleni.

Tästä päivästä siis jouluaattoon, ei herkun herkkua, siis sokerista. Ei Kuutin nähden, eikä muutenkaan. Lupaan.