Meillä esikoinen ei jatkanut tarhassa silloin, kun kuopus syntyi. Vähän aikaa sitten tein myös päätöksen, etten hae tytölle edes kerhopaikkaa ainakaan vielä tulevalle keväälle. Ehkä sitten ensi syksynä, jos siihen on aihetta, mutta ei ainakaan nyt. Me pärjäämme nimittäin ihan kivasti kotona kaikki kolme; minä, Kuutti ja vauva Nyytti.

Kävin tähän aiheeseen liittyen mielenkiintoisen, mutta toivottomasti joka välissä lasten kuikuiluun katkenneen, keskustelun erään puolitutun äidin kanssa eilen ollessamme käymässä läheisessä perhekahvilassa. Kerroin äidille, että miten meillä, ja hän kertoi puolestaan, miten heillä. Meillä siis molemmat ovat kotona, kun taas kaveriäitini esikoinen on tarhassa ne 20 tuntia viikossa, jotka perhevapaalla olevan vanhemman lapsi saa nykyään Vantaalla olla.

Kerroin keskustelussa, että minä olen päättänyt pitää Kuutin ihan kokonaan kotona ainakin ensi syksyyn asti. Ensin olin sitä mieltä, että saattaisin jopa laittaa tytön päiväkerhoon muutamana aamupäivänä viikossa, mikäli hänet jo vähän päälle kaksivuotiaana sellaiseen hyväksyttäisiin. Kerhossa olisi leikkiseuraa ja ohjattua toimintaa, ja minä saisin puolestani hetken aikaa keskittyä vaan vauvaan.

Luovuin kuitenkin tuosta ajatuksesta, sillä kerhoon vieminen ja hakeminen tuo arkeemme ennemminkin lisää häsellystä kuin helpotusta. Haluan nimittäin, että Kuutti syö lounaansa kotona kello yksitoista ja menee sen jälkeen melkein heti nukkumaan kuten nytkin. Tämä rutiinini höystettynä aamupäivän ulkoilulla toimii meillä nimittäin kuin junan vessa, enkä normaalisti joudu ollenkaan tappelemaan tytön kanssa päikkäreille menosta. Vauvankin kanssa saan kuitenkin myös jonkin verran kahdenkeskeistä aikaa päivittäin, mikä kyllä hänelle riittää (ainakin toivottavasti).

Muutenkin minusta on alkanut tuntua siltä, että lapset kyllä ehtivät saamaan kavereita ja leikkimään muiden lasten kanssa sitten myöhemminkin, kun menevät takaisin tarhaan. Leikkiseuraa löytyy kuitenkin useimpina päivinä puistoista ja avoimesta päiväkodista, minkä lisäksi yritämme tavata tuttuja ja heidän lapsiaan aina tilaisuuden tullen.

Näihin jutteluihini kaveriäitini vain nyökytteli ja kysyi sitten lopuksi minulta, että saanko arjessa paljon apua esimerkiksi vanhemmiltani tai muilta sukulaisilta. Vastasin totuuden mukaisesti, että saan apua aina, kun haluan, mutta ihan peruspäivät sujuvat meiltä kivasti ihan kolmistaan. Ja ainakin viihdyttäjänvastuuni vähintäänkin puolittuu joka päivä viimeistään viideltä, kun Välkky tulee kotiin töistä.

Kaverini puolestaan kertoi, ettei hän oikeastaan saa arkeensa hengähdystaukoja muuten kuin esikoisen päivähoidon kautta. Hän on kuulemma miettinyt päiväkerhoa, mutta toistaiseksi suunnitelmat ovat vähän auki. Kaikessa on hänenkin mielestä puolensa ja puolensa. Pitäisikö sittenkin…

Keskustelumme jäi valitettavasti tähän, sillä Nyytti alkoi tässä kohtaa hirnumaan siihen malliin, että meidän poppoomme oli paras lähteä pikimmiten tallustelemaan kotiin päin lounaalle. Mietin kuitenkin matkalla sitä, miten oudon sävyn juttelumme sai siinä kohtaa, kun tuli kaveriäitini vuoro kertoa omasta arjestaan. Aivan niin kuin hän olisi ollut epävarma ja häpeilevä siitä, että hänellä on yksi lapsi tarhassa ja yksi kotona samalla, kun minä pidän myös esikoisen kotona. Ihan niin kuin siinä olisi jotain pahaa, tai aivan niin kuin sillä olisi minulle jotain väliä.

Voin nimittäin kertoa, että ei ole! Jos jollekin äidille tai perheelle on tarpeellista pitää vanhemmat sisarukset hoidossa vauvan ollessa kotona, niin se on varmaankin paras vaihtoehto juuri sille äidille tai perheelle. Jokainen vanhempi on nimittäin oman itsensä sekä lastensa jaksamisen ja hyvinvoinnin asiantuntija, eikä kenenkään muun paikka ole siinä kohtaa arvostella tai syyllistää ketään. Jos yhteiskunta kerran pystyy tarjoamaan palvelun, jolla esimerkiksi juuri monilapsisten vauvaperheiden vanhempien arkea voidaan helpottaa, niin on se kumma juttu, jos ei sitä tarpeen tullen voitaisi muiden ihmisten reaktioita pelkäämättä käyttää.

Minua itse asiassa vähän harmittaa, etten ehtinyt sanomaan äidille, jonka kanssa keskustelin tästä aiheesta, ettei hänen tarvitse sen enempää selitellä valintaansa. Minä kyllä ymmärrän. Ja vaikka meillä kaikki sujuu yleisesti ottaen mukavasti, niin kyllä meidänkin kolmiomme betoniseinien sisällä koetaan välillä hetkiä, jolloin minun tekee mieli soittaa lähitarhan johtajalle siltä seisomalta. Huonoja hetkiä on kaikilla, ja tärkeintä on se, että niille tekee jotain. Keinoja on monia, ja yksi niistä on laittaa vanhemmat lapset ainakin joksikin aikaa hoitoon. Se ei tee äidistä yhtään sen huonompaa, päinvastoin. Kaikkien hyvinvoinnin kannalta tärkeintä on nimittäin se, että saa asiat sellaiseen järjestykseen, että itse jaksaa.