Tänään on joulukuun kuudes, eli Suomen itsenäisyyspäivä. Sen huomaa siniristilipusta, joka on hinattu taloyhtiömme pihan lipputankoon sekä muutamissa naapureiden ikkunoissa palavasta kahdesta kynttilästä. Välkyllä on vapaapäivä, ja lähipuisto sekä uimahalli ovat kiinni. Periaatteessa tänään on siis ihan tavallinen sunnuntaihin rinnastettava juhlapäivä, vähän niin kuin Runebergin päivä tai Vappu. Jopa lähimarkettimme on auki. Kuitenkin fiilikseni oli aamulla sen verran omituinen ja tavallaan haikean juhlallinen, että jotain tässä päivässä on erikoista.

En tiedä mistä se johtuu, mutta aloin tänään heti aamusta miettiä suhdettani itsenäisyyspäivään ja sen juhlintaan. Huomasin pian, että suurin osa ajatuksistani ei niinkään liittynyt itsenäisyyteen, vaan ennemminkin Suomeen ja suomalaisuuteen. Mitä se oikein on, ja mitä se minulle merkitsee?

Olen elämässäni matkustellut sen verran, että minulla on mielestäni aika laaja perspektiivi siihen, mikä tekee Suomesta ainutlaatuisen. Minulla on myös vahva tunne siitä, että olen itse juurikin suomalainen, kaikkine jäyhine luonteenpiirteineen ja eriskummallisuuksineen. Minä olen nimittäin kotonani juurikin täällä. Näissä alkutalven kurapukuloskakeleissä, paukkuvissa pakkasissa ja pimeissä illoissa, rannikon tuulissa ja kesän unta haittaavan valoisissa öissä. Mutta ennen kaikkea kotini on kuitenkin niiden ihmisten luona, jotka ymmärtävät minua ja lähtökohtiani tähän elämään ilman sen kummempia selittelyjä. Ovat samalaisia kuin minä; umpirehellisiä, melankolisuuteen taipuvaisia, väärissä paikoissa kovaäänisiä ja aika-ajoin hyvinkin suorituskeskeisiä teon ihmisiä. Ihmisiä, jotka arvostavat samoja asioita kuin minä ja elävät elämäänsä täällä vahan mantereen perähikiällä yhdessä minun kanssani.

Minusta koti on siis ennen kaikkea siellä missä sydän ja sen sisältämät ihmiset ovat. Mutta kotimaalla on silti kuitenkin väliä. Olen nimittäin matkoillani huomannut, miten paljon täällä tuhansien järvien maassa on sellaista, minkä me suomalaiset otamme tähän kulttuuriin kasvaneina itseselvyytenä, mutta, mistä meidän todellakin kannattaisi olla ylpeitä, ja, mitä meidän kannattaisi vaalia. Enkä nyt puhu itsenäisyyspäivästä huolimatta mistään historiasta, vaan asioista, jotka ovat minua ja meitä kaikkia lähellä ihan jokapäiväisessä elämässä; Puhdas luonto, jokamiehen oikeudet, avoin demokratia, yhdenvertaisuus, sananvapaus, kaikkien yhtäläiset koulutusmahdollisuudet sekä kollektiivinen huolenpito yhteiskunnan heikko-osaisista ovat minusta nimittäin sellaisia asioita, jotka erityisesti leimaavat Suomea vertailussa moneen muuhun maailman maahan. Nämä asiat eivät todellakaan ole arkipäivää suurimmalle osalla maapallon ihmisistä, päinvastoin. Niiden eteen ei monessa yhteiskunnassa ponnistella edes ajatuksen tasolla.

Mikään ei tietenkään täälläkään koskaan ole täydellistä, ja monessa asiassa kuten esimerkiksi vanhusten ja sairaiden hoidossa sekä luonnonsuojelussa on paljon parannettavaa. Kuitenkin se ideologia ja arvot, joiden päälle esimerkiksi kaikille ilmainen ja tasalaatuinen koulutus perustuu, on muokannut minua ihmisenä enemmän, kuin pystyn itse ymmärtämään. Halusin tai en, minun maailmankuvani ja ihmisyyteni on nimittäin rakentunut täällä niistä lähtökohdista, joita yhteiskuntamme ja kanssaihmiseni ovat minulle tähänastisen elämäni aikana tarjonneet. Suomalaisuus olen siis minä, ja minä olen Suomi. Mutta lasteni Suomi on vasta rakentumassa, minkä vuoksi haluankin tänään muistuttaa itseäni kaikesta siitä hyvästä, mitä minulla ja meillä kaikilla täällä on, ja mistä kannattaa pitää vähintäänkin ajatuksen ja arvojen tasolla kynsin hampain kiinni myös tulevaisuudessa.