Minulle on tehty tähänastisen elämäni aikana melkein kaksi sektiota. Siis melkein kaksi, eli oikeasti vain yksi syksyllä 2014. Tyttäreni syntyi tuolloin suunnitellulla sektiolla, johon päädyttiin sikiön perätilan takia. Suunnitelmat toisesta sektiosta alkoivat puolestaan rullaamaan päässäni heti, kun tulin raskaaksi kuopuksestamme lähestulkoon vuosi sitten. Puhuin sektiosta jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä, ja minut ohjattiinkin asian takia Kätilöopiston pelkopolille 30. raskausviikolla. Kerroin tuolloin sektiotoiveeni vastaanottavalle henkilökunnalle varmaankin sellaisella painolla, että he ehdottivat lopulta itse jäljellä olevien pelkopoliaikojen peruutusta. Minä en niitä näköjään tarvitsisi, sillä olin jo päätökseni tehnyt. Niinhän minä olinkin, mutta sitten jotain tapahtui pääni sisällä, ja elokuussa melkein tasan kolme kuukautta sitten pyöräytin haarovälistäni maailmaan potran pojan. Helposti, nopeasti ja täysin luomusti.
En ole missään mielessä lääketieteen ammattilainen enkä synnytysten asiantuntija, mutta olen kuitenkin omakohtaisesti kokenut synnytyksen niin suunnitellulla sektiolla kuin myös lääkkeettömästi ja luonnollisesti alateitse. Kokemuksiani pyöritellen olenkin pohtinut yleisesti äitiyteen ja erityisesti synnytykseen liittyviä asioita viimeisten kuukausien aikana. Niinpä en voinut myöskään olla tarttumatta tähän aiheeseen, kun näin lauantaina Hesarissa artikkelin otsikolla ”Saako Suomessa päättää itse, miten synnyttää?”. Jutussahan oli tietenkin kyse sektiosta, ja varsinkin niistä, jotka tehdään pelkoperusteisesti. (Täällä Suomessahan ei sektioleikkauksia tehdä kuin lääketieteellisistä syistä, mikä siis tarkoittaa synnytyspelkodiagnoosia silloin, kun alatiesynnytykselle ei löydy muita terveydellisiä esteitä.)
Artikkelissa kerrotaan sektiotilastojen lisäksi kahden pelkoperusteisella suunnitellulla sektiolla synnyttäneen äidin tarina. Kuten olettaa saattaa, molemmat äidit ovat kokeneet, että heitä on moitittu ja syyllistetty valintansa johdosta. Toinen heistä toteaakin, että ”Ystävien puheista voi joskus tulkita, että alatiesynnytys on ainoa oikea vaihtoehto, ja yleinen ilmapiiri voi aiheuttaa syyllisyyttä.” Asia on varmasti näin, ja kärkkäitä ääniä tästäkin maasta varmasti löytyy, vaikkakaan en itse ole niitä omassa lähipiirissäni joutunut kohtaamaan. Äitini, jonka molemmat synnytykset ovat olleet luomuja, pitkiä ja piinaavia, totesikin minun ympärilläni vallinnutta asennetta hyvin kuvaavasti kerran, että ei se alatiesynnytyskään nyt niin erikoisen mahtava kokemus ole, että se pitäisi kaikkien kokea.
Minusta sektiolla synnyttäneet äidit syyllistyvätkin siis ajattelemattomien ihmisten puheista aivan turhaan. Sektio on synnytys siinä, missä alatiesynnytyskin, ja lopputulos, eli lapsen syntymä, on kuitenkin molemmissa tapahtumissa se kaikkein tärkein asia. Kokemuksena sektio on minusta myös ihan yhtä vaativa, kuin alatiesynnytyskin. Alatiesynnytyksen kivut ovat pahimmillaan todella kovat, mutta ne ovat onneksi ohi suhteellisen nopeasti. Sektiosta palautuminen taas kestää parhaimmillaan viikkoja ja pahimmillaan vuosia. Eikä kukaan kerro ennen leikkausta, että suuren haavan ja tikkien aiheuttamaan kipuun saa ensimmäisen päivän jälkeen tasan yhtä paljon buranaa ja panadolia kuin viisaudenhampaan poistoon.
Synnytys, oli se sitten perinteinen tai sektio, on minusta niin järisyttävä tapahtuma, ettei sen ympärillä riitä tilaa tulevien tai tuoreiden äitien syyllistämiselle. Minusta on surkeaa, jos jonkun tulevan äidin koko odotusaika menee siihen, että hän miettii, saako hän sektion vai ei, ja, mitä siitä mahdollisesti ajatellaan. Se, mitä muut asiasta ajattelevat on minusta aivan sama. Ammattilaisten kertomat faktat kannattaa tietysti kuunnella, sillä he antavat asioista tutkitun tiedon mukaisen kuvan. Tätä ei yhdenkään synnyttäjän kuitenkaan pidä ottaa pelotteluna, sillä se vaan nyt on tosiasia, että kaikkiin synnytyksiin liittyy aina jonkinlaisia riskejä -sektioon enemmän kuin alatiesynnytykseen. Näitä riskejä kannattaa pohtia, mutta niihin ei pidä takertua liikaa, eikä kokea syyllisyyttä, sillä jokainen tuleva äiti tietää, mihin hän itse on valmis ja, mitä hän haluaa.
Itse olen (kumma kyllä) ollut molempien synnytystapapäätösteni kohdalla itsevarma ja luottavainen. Minun ei melkein sektioon päätyneen toisen synnytykseni kohdalla tarvinnut itkeä yhden yhtä kyyneltä, eikä lietsoa itseäni minkäänlaiseen hysteriaan. Toiveeni sektiosta otettiin tosissaan ja asiallisesti vastaan ihan sellaisenaan. Sanoin vain, että olen punninnut faktoja ja luulen sektion olevan minulle paras ratkaisu. Kuuntelin lääkäreiden ja kätilöiden puheet, mutta pysyin kannassani melkein koko toisen raskauteni loppuun asti. Ja lääkärit olisivat kyllä leikanneet minut elokuussa, siitä olen varma. He sanoivat tietenkin, että kaikki edellytykset hyvään alatiesynnytykseen olisivat olemassa, mutta kukaan ei koskaan sanonut minulle, etten saisi sektiota.
Tärkein lähtökohta onnistuneeseen synnytykseen synnytystavasta riippumatta onkin minusta synnyttäjän hyvä motivaatio. Pelko ei auta ketään, vaan voi päinvastoin minusta traumatisoida ihmisen ihan samalla lailla kuin kipu. Lähestyvän synnytyksen jatkuva pelkääminen ja asiasta stressaaminen eivät myöskään tee hyvää sikiölle tai äidin terveydelle. Tämän vuoksi toivoisin kaikkien synnytyspelkoisten äitien ymmärtävän, että sitä, saako sektion vai ei, on turha murehtia ja stressata yöunien kustannuksella. Leikkauksen saa nimittäin aivan varmasti, kunhan vaan sen itse haluaa. Se, kannattaako kenenkään vapaaehtoisesti haluta itselleen sektiota on toinen juttu, mutta tämä on sellainen asia, jota kukaan ei voi toisen puolesta päättää. Jokainen äiti määrää nimittäin ihan itse omasta kropastaan ja terveydestään, eikä kukaan ainakaan täällä Suomessa voi väen väkisin pakottaa ketään yhtään mihinkään.
