Se pyörii sittenkin

Mikäs sillä tytöllä nyt on, kun ei se jo ala kääntymään?

Kun se toinen tyttö siellä muskarissa kääntyy jo massulleen ja ryömii.

Pitäiskö sitä jotenkin vähän avittaa? Huuhuhuu, ota pöllöä nokasta kiinni, ota!

En tiedä mikä minua riivasi Kuutin vauvavuotena. Tuolloin minua nimittäin ainakin aika-ajoin huolestuttivat tytön kehityksessä milloin mitkäkin asiat. Joko oli kyse kääntymisestä tai kävelemisestä tai vaikka painon noususta. Aina oli joku, joka oli edellä, ja se jos mikä oli omiaan lisäämään huoltani sen puolesta, että myös meillä kotona alkaisi tapahtua jotain.

Kuuttihan ei siis vauvana juurikaan viihtynyt vatsallaan lattialla, siis siellä, mistä kaikki motoriikka neuvolantätien mukaan lähtee. Lattiallahan tyttö oli päivät pitkät, mutta aina selällään, jolle hän nopeasti oppi kiepsauttamaan itsensä silloin, kun aloimme enenevissä määrin treenaamaan vatsallaan oloa. Kuutti vietti lopulta niin paljon aikaa selällään, että hänellä oli vielä yksivuotissynttäreiden jälkeenkin kalju kohta siinä osassa päälakea, joka aina makasi lattiaa vasten.

Kaiken kukkuraksi, kun Kuutti viimein reilun viiden kuukauden iässä alkoi kääntyä vatsalleen, teki hän sen ainoastaan toisen kyljen kautta. Aina vain vasen, vasen, vasen. Ja niin, tyttömme ensimmäinen liikkumismuoto oli todellakin kieriminen. Hän saattoi kieriä pitkiäkin matkoja esimerkiksi olohuoneesta keittiöön ja takaisin. Aluksi matkanteko oli hidasta, mutta pikkuhiljaa homma alkoi ns. rullaamaan. Vajaan kuukauden päästä tästä kuvioihin tuli myös kääntyminen oikean kyljen yli, jolloin kierintävauhti ja rullauksen tähtäys kasvoivat entisestään.

Kuutti jatkoi kierintää melko pitkään, sillä muistan hänen alkaneen ryömiä noin kahdeksan kuukauden iässä. Konttaamaan tyttö ei sitten koskaan ryhtynytkään, vaan päätteli, että pikaryöminnällä pääsee ihan riittävän nopeasti paikasta toiseen. Oli siinä meillä Välkyn kanssa naurussa pitelemistä, kun tyttö tetsasi pylly keikkuen kauheaa vauhtia huoneesta toiseen. Seisomaan ja kävelemäänkin Kuutti oppi lopulta ihan ajallaan, ja voi sitä menoa ja meininkiä, mitä siitä on seurannut. Vauhtia on tytöllämme aina tuhat ja sata ja hänen koneensa on päiväunia lukuun ottamatta käynnissä aamuseitsemästä iltakahdeksaan.

Nyt kun ajattelen asiaa, niin olen kyllä ollut täysi idiootti huoliessani siitä, miksei tyttöni kääntynyt ja ryöminyt samaan aikaan, kun joku muu. Olisin vain nauttinut siitä, että lapsi pysyi niinkin pitkään paikoillaan juuri siinä, mihin hänet jätti. Nuo päivät ovat nimittäin nykyään vain muistoja, varsinkin, kun täällä meillä on taas alkanut tapahtua; Kolmekuinen kuopuksemme Nyytti näytti nimittäin tänään pöllämystyneelle äidille ja hurraavalle isosiskolle, miten vatsalleen kääntyminen häneltä onnistuu. Hommaan kului muutama minuutti, paljon kuolaa sekä ähinää, ja lopussa tarvittiin vielä vähän apua maapallolta.

Lopulta Nyytti siis kampesi itsensä mahalleen ja ylös, ja voi sitä voi sitä riemua pojan naamalla, kun homma oli viimein valmis. Ja voi sitä, mihin näiden kahden kanssa tässä vielä äitiparka joutuukaan. Olisi poika voinut kääntymisenkin kanssa sittenkin vielä vähän odottaa. 

Perhe Lapset Vanhemmuus

Pitkät illat, tahmeat aamut

Viime viikolla menin joka ilta aivan liian myöhään nukkumaan. Olen nauttinut siitä, että olen saanut puuhailla ihan omia juttujani kenenkään häiritsemättä. Katsella telkkaria, lukea yhtä kirjaa, joka minulla on ollut kesken jo kohta kuukauden, ja kirjoitella blogiin milloin mistäkin. Minulla on ollut itseni kanssa hyvinkin mukavaa. Vahinko vain, että olen tehnyt tätä ainoastaan iltaisin yöunieni kustannuksella.

Totuus jaksamisesta synnytyksen jälkeisestä energiabuustista huolimatta on se, että kukaan ei pärjää kauhean pitkään ilman riittäviä yöunia. Huonosti nukuttua yötä seuraava päivä meneekin kohdallani yleensä vielä joten kuten kitkutellen, mutta viimeistään kahden liian lyhyen yön jälkeen aivotoimintani hidastuu ja pinnani kiristyy jo huomattavasti. Tämä ei tietenkään ole hyvä juttu, sillä esikoiseni on aina vauhdissa päivästä ja vuodenajasta toiseen, eivätkä hänen menohalunsa anna armoa sille, että ”äitiä tänään vähän väsyttää”. Ja koska en halua olla sellainen äiti, joka äristen komentaa pikkuista pitämään näppinsä pois kielletyistä paikoista, ja, joka mukavan jutustelun sijaan toteaa ruokapöydässä vain vähän väliä, että ”syöppäs nyt”, on minun pakko alkaa panostaa yöuniini.

Yöuniin panostus tarkoittaa kohdallani lähinnä niiden pidentämistä, nimittäin unen laatuun on minun vielä ainakin toistaiseksi vaikeaa vaikuttaa. Kuopuksemme Nyytti nukkuu vieressäni ja herää pari kertaa yössä syömään. Minun pitäisi jo oman nukkumismukavuuteni tähden nostaa poika omaan pinnasänkyynsä nukkumaan aina syötön perään, mutta useinkaan en yöllä jaksa ryhtyä edes tähän. Yleensä vain heitän Nyytille tissin suuhun ja jatkan pian taas uniani kyljelläni epämukavassa asennossa matkakokoisen patterini vieressä. Tiedän, että tähänkin hommaan on joskus lähitulevaisuudessa saatava muutos, mutta ainakin toistaiseksi meidän on ihan riittävän hyvä näin. Tätä vaihetta ei kuitenkaan kestä enää kovin pitkään, ja haluan pitää toistaiseksi viimeisen vauvani vieressäni vielä, kun voin.

Yöunieni pidentäminen illasta ei kuitenkaan myöskään ole täysin ongelmatonta: Jos en mene viimeistään yhdeltätoista nukkumaan, en kerta kaikkiaan pääse aamulla jaloilleni normaaliin aamupala-aikaamme vähän seitsemän jälkeen. Jos taas nukahdan Nyyttiä nukuttaessani jo kahdeksan aikoihin, herään pojan puolenyönruokailuun niin totaalisesti, etten saa tämän jälkeen moneen tuntiin unta, ja herään taas aamulla väsyneenä. Viime viikonloppuna viimeksi kävi näin, ja sen nukkumattoman yön univelka painaa vieläkin jaksamistani kuin keskitalven lumi Martsarin uimahallin tasakattoa.

Joku tasapaino tähän nukkumiseen on kuitenkin saatava ja pian, sillä en yhtään pidä niistä aamuista, jolloin jään liian pitkäksi aikaa sänkyyn vetelehtimään. Tämän perheen naatiskelija ja lakanoissakierijä on ehdottomasti Välkky, ja minusta onkin ollut kummallista herätä siihen, kun hän heittää poskelleni pusun ja viereeni syötetyn ja pissatetun esikoisen sanoilla ”Keittimessä on kahvia ja kattilassa puuroa. Mä menen nyt. Moi!” Päiväni ei vaan ala hyvin, jos olen Välkyn jo lähtiessä vielä ihan alkutekijöissäni, yövaatteissa, rasvaiset hiukset otsalla. Ja jos herääminen pienestä koomasta tuntuu vaikealta, niin lisätään siihen vielä nälkäisen kuopuksen syöttö, vaipan ja vaatteiden vaihto, intoa pursuavan esikoisen viihdytys (tai useimmiten lähinnä hillintä) sekä oma kiljuva aamupalanälkäni ja aamutoimet, ja soppa on kunnolla valmis.

Jos aamuni eivät ala hyvin, vaikuttaa se minuun myös koko lopun päivää. Myöhästyneet aamutoimet tarkoittavat, että pääsemme normaaleihin päiväpuuhiin totuttua myöhemmin ja ulos vasta puoli kymmenen aikoihin jos sitäkään. Ajoissa ulos lähteminen on normaalin kotiarkemme sujuvuuden kannalta tärkeää siksi, että meidän pitää Kuutin kanssa ehtiä leikkiä tarpeeksi ja saada suunnitellut asiat tehtyä ennen, kuin Nyytti herää ensimmäisiltä päikkäreiltään vähän ennen yhtätoista. Aktiivinen aamupäivä korreloituu Kuutin kohdalla nimittäin suoraan hyvään ruokahaluun ja helppoon nukahtamiseen päiväunille pian lounaan jälkeen. Jos aamu alkaa tahmeasti, mikään ei toimi normaalisti ja lastenhoito menee viimeistään lounasaikaan helposti pelkäksi huudoksi ja äidin väsyneeksi huokailuksi.

Liian pitkiin iltoihin pitää siis saada muutos, ennen kuin tämän vuoden vielä entisestäänkin pimenevät aamut nielaisevat minut kokonaan. Tänään menen siis nukkumaan kymmeneltä. Sen lupaan.

Hyvinvointi Mieli Lapset Vanhemmuus