Viime viikolla menin joka ilta aivan liian myöhään nukkumaan. Olen nauttinut siitä, että olen saanut puuhailla ihan omia juttujani kenenkään häiritsemättä. Katsella telkkaria, lukea yhtä kirjaa, joka minulla on ollut kesken jo kohta kuukauden, ja kirjoitella blogiin milloin mistäkin. Minulla on ollut itseni kanssa hyvinkin mukavaa. Vahinko vain, että olen tehnyt tätä ainoastaan iltaisin yöunieni kustannuksella.

Totuus jaksamisesta synnytyksen jälkeisestä energiabuustista huolimatta on se, että kukaan ei pärjää kauhean pitkään ilman riittäviä yöunia. Huonosti nukuttua yötä seuraava päivä meneekin kohdallani yleensä vielä joten kuten kitkutellen, mutta viimeistään kahden liian lyhyen yön jälkeen aivotoimintani hidastuu ja pinnani kiristyy jo huomattavasti. Tämä ei tietenkään ole hyvä juttu, sillä esikoiseni on aina vauhdissa päivästä ja vuodenajasta toiseen, eivätkä hänen menohalunsa anna armoa sille, että ”äitiä tänään vähän väsyttää”. Ja koska en halua olla sellainen äiti, joka äristen komentaa pikkuista pitämään näppinsä pois kielletyistä paikoista, ja, joka mukavan jutustelun sijaan toteaa ruokapöydässä vain vähän väliä, että ”syöppäs nyt”, on minun pakko alkaa panostaa yöuniini.

Yöuniin panostus tarkoittaa kohdallani lähinnä niiden pidentämistä, nimittäin unen laatuun on minun vielä ainakin toistaiseksi vaikeaa vaikuttaa. Kuopuksemme Nyytti nukkuu vieressäni ja herää pari kertaa yössä syömään. Minun pitäisi jo oman nukkumismukavuuteni tähden nostaa poika omaan pinnasänkyynsä nukkumaan aina syötön perään, mutta useinkaan en yöllä jaksa ryhtyä edes tähän. Yleensä vain heitän Nyytille tissin suuhun ja jatkan pian taas uniani kyljelläni epämukavassa asennossa matkakokoisen patterini vieressä. Tiedän, että tähänkin hommaan on joskus lähitulevaisuudessa saatava muutos, mutta ainakin toistaiseksi meidän on ihan riittävän hyvä näin. Tätä vaihetta ei kuitenkaan kestä enää kovin pitkään, ja haluan pitää toistaiseksi viimeisen vauvani vieressäni vielä, kun voin.

Yöunieni pidentäminen illasta ei kuitenkaan myöskään ole täysin ongelmatonta: Jos en mene viimeistään yhdeltätoista nukkumaan, en kerta kaikkiaan pääse aamulla jaloilleni normaaliin aamupala-aikaamme vähän seitsemän jälkeen. Jos taas nukahdan Nyyttiä nukuttaessani jo kahdeksan aikoihin, herään pojan puolenyönruokailuun niin totaalisesti, etten saa tämän jälkeen moneen tuntiin unta, ja herään taas aamulla väsyneenä. Viime viikonloppuna viimeksi kävi näin, ja sen nukkumattoman yön univelka painaa vieläkin jaksamistani kuin keskitalven lumi Martsarin uimahallin tasakattoa.

Joku tasapaino tähän nukkumiseen on kuitenkin saatava ja pian, sillä en yhtään pidä niistä aamuista, jolloin jään liian pitkäksi aikaa sänkyyn vetelehtimään. Tämän perheen naatiskelija ja lakanoissakierijä on ehdottomasti Välkky, ja minusta onkin ollut kummallista herätä siihen, kun hän heittää poskelleni pusun ja viereeni syötetyn ja pissatetun esikoisen sanoilla ”Keittimessä on kahvia ja kattilassa puuroa. Mä menen nyt. Moi!” Päiväni ei vaan ala hyvin, jos olen Välkyn jo lähtiessä vielä ihan alkutekijöissäni, yövaatteissa, rasvaiset hiukset otsalla. Ja jos herääminen pienestä koomasta tuntuu vaikealta, niin lisätään siihen vielä nälkäisen kuopuksen syöttö, vaipan ja vaatteiden vaihto, intoa pursuavan esikoisen viihdytys (tai useimmiten lähinnä hillintä) sekä oma kiljuva aamupalanälkäni ja aamutoimet, ja soppa on kunnolla valmis.

Jos aamuni eivät ala hyvin, vaikuttaa se minuun myös koko lopun päivää. Myöhästyneet aamutoimet tarkoittavat, että pääsemme normaaleihin päiväpuuhiin totuttua myöhemmin ja ulos vasta puoli kymmenen aikoihin jos sitäkään. Ajoissa ulos lähteminen on normaalin kotiarkemme sujuvuuden kannalta tärkeää siksi, että meidän pitää Kuutin kanssa ehtiä leikkiä tarpeeksi ja saada suunnitellut asiat tehtyä ennen, kuin Nyytti herää ensimmäisiltä päikkäreiltään vähän ennen yhtätoista. Aktiivinen aamupäivä korreloituu Kuutin kohdalla nimittäin suoraan hyvään ruokahaluun ja helppoon nukahtamiseen päiväunille pian lounaan jälkeen. Jos aamu alkaa tahmeasti, mikään ei toimi normaalisti ja lastenhoito menee viimeistään lounasaikaan helposti pelkäksi huudoksi ja äidin väsyneeksi huokailuksi.

Liian pitkiin iltoihin pitää siis saada muutos, ennen kuin tämän vuoden vielä entisestäänkin pimenevät aamut nielaisevat minut kokonaan. Tänään menen siis nukkumaan kymmeneltä. Sen lupaan.