Sisäliikuntaa taaperon kanssa oksennuksen maku suussa
Kuutti oli tänään iltapäivällä yllättäen huonolla tuulella. Mikään ei kelvannut ja tyttö rikkoi kaikki legorakennelmani, veteli hiuksistani, vinkui ja kiukutteli. Tämän lisäksi vielä Nyytillä ja minulla oli molemmilla nälkä, joten juuri ennen ruoka-aikaa kotimme ilma täyttyi lähinnä kiukkuisten lasten itkusta ja turhautuneen äidin murinasta.
Syy yleensä niin aurinkoisen tyttömme kiukutteluun oli lyhyen analyysin perusteella yksin minun. Välkyn häivyttyä poikien saunailtaan jo alkuiltapäivästä (tapahtuu kerran vuodessa, joten annoin siunaukseni ja pusun poskelle), olin taas kerran yksin lasten viihdytysjoukoissa, vaikka olisin pitkän ja pimeän viikon jälkeen tarvinnut hetken hengähdystauon kotihommista. En yrittänytkään tänään nukkua päikkäreitä, sillä tunsin itseni vielä aamulla ihan normaaliksi pirteäksi itsekseni. Iltapäivästä minut valtasi kuitenkin pohjaton väsymys, enkä jaksanut lähteä Kuutin kanssa ulos Nyytin vedellessä iltapäiväuniaan. Tämä oli näin jälkeenpäin ajateltuna iso virhe, sillä ulkoilu kuuluu ehdottomasti tämän perheen normaalipäivään, ja liika telkkarin tuijotus sekä inaktiivisuus yhdistettynä vauvan yninään sai myös Kuutin valitustuulelle.
Päätin korjata tilanteen Kuutin kanssa ruuan jälkeen, kun huomasin, että Nyytti oli valmis vielä yksille pienille nokkaunille ennen iltaa. Eikun siis vain patja lattialle ja kuperkeikkatehdas käyntiin. Kesken jumpan sain vielä loistoidean: ”Leikitään seuraa johtajaa. Äiti tekee nyt näin, ja sä teet perässä.”
Leikki upposi kaksivuotiaaseen tehopakkaukseen kuin kuuma veitsi voihin. Tyttö huusi ja kiljui juostessaan perässäni ja edelläni ja joka puolella pitkin kotimme sopukoita. Reittimme meni johtajasta riippuen suurin piirtein niin, että ensin piti kävellä jättiläiskävelyä patjalle, jossa piti tehdä kuperkeikka, ja jatkaa siitä jänishyppyjä keittiöön. Keittiön pöydän alta piti ryömiä, mistä matka jatkui kääpiökävelyä taas olohuoneeseen ja kuperkeikkapatjalle, ja sieltä polvennostojuoksua meidän makuuhuoneeseemme, jossa kierittiin sängyn yli. Kierroksen päätepiste oli viimein parvekkeen oven vieressä, jonne kukin eteni omalla tavallaan.
Mahtavaa! Tyttö viihtyi ja valitus oli kuin muisto vaan. Leikki kävi kuitenkin minun puolestani ihan urheilusta, ja huusinkin armoa jo kolmannella kierroksella kääpiökävelyä. Reiteni huusivat hoosiannaa, ja käteni menivät melkein hapoille pöydän alla ryömiessä. Ryöminnässä oli kohtalaisesti vaikeusastetta, sillä pidimme tuolit paikoillaan pöydän ympärillä koko leikin ajan. Liikkumistilaa olikin niin vähän, että jouduin jokaisella alituskerralla potkaisemaan seinästä vauhtia ja liukumaan vatsallani niin pitkälle kuin pääsin. Hinutin sitten loppumatkan käsillä lattiasta repien ja muutaman kierroksen jälkeen oksennusta ja naurua pidätellen. Kuuttikin nauroi, ihan katketakseen. Mahtoi pöydän alla sätkivä äiti nimittäin olla melkoinen näky!