Yksi vanhemmaksi tulemisen hyviä puolia on minusta ehdottomasti se, ettei minun vanhempana koskaan tarvitse olla yksin. Kaksivuotias taskurakettiesikoinen ja lievästi tissitakiainen vauva ovat viime aikoina taanneet sen, että tämän perheen aikuisille riittää puuhaa ja seuraa aamuseitsemästä iltakahdeksaan all day every day. Yksi vanhemmaksi tulemisen huonoja puolia onkin puolestaan se, ettei varsinkaan äiti oikeastaan koskaan saa olla yksin. Aina on joko kakkahätä, nälkä, uni, vaatteet puklissa, joku leikki kesken tai uusi alkamassa, ja äitiä tarvitaan keskeisenä osana mahdollistamaan kaikki tämä ainakin nyt minun äitiyslomani aikana.

Vaikka rakastankin lasteni kanssa olemista ja touhuamista ja arkemme rullaa tällä hetkellä mallikkaasti, en yhtään häpeile tunnustaa, että yksi parhaita hetkiä päivässä on se, kun saamme Välkyn kanssa molemmat lapset nukahtamaan yöunille vähän iltakahdeksan jälkeen. Minä ja Välkky tarvitsemme kaikkien ihmisten tavoin myös omaa aikaa ja mahdollisuuden tehdä ihan mitä vaan, mitä mieleen juolahtaa. Aikaa nuohota sohvalla ja selata aivottomana nettiä tai lukea laiskasti kirjaa Välkyn hakatessa Fallouttia pleikkarillaan. Vaikka lapsien kaitsemiselta ylitse jäävän ajan voisi tietenkin myös käyttää kehittävämmin esimerkiksi urheiluun tai itsensä sivistämiseen, meillä ne muutamat välttämättömiltä kotitöitä ylijäävät tunnit puoli kahdeksan ja iltakympin välissä kuluvat yleensä ihan vain totaaliseen nollaukseen. Nollaus on minusta luonnollinen keino tasoittaa sitä kulumaa, jonka lasten kanssa alati valppaana olo psyykkeeseen aiheuttaa. Mikään ei välillä tunnu raskaammalta kuin se, että minua koko ajan tarvitaan, ja samalla mikään ei usein ole ihanampaa kuin olla tekemättä ja ajattelematta mitään erityistä kanavasurffauksen tai nallepuvun ompelemisen lomassa.

Henkinen nollaus on siis minusta mielenhuoltoa, jota jokainen tarvitsee voidakseen hyvin ja jaksaakseen arjessa. Meidän perheen aikuisten omaan aikaan ja nollaukseen liittyy kuitenkin dilemma; se aika, joka meillä on mahdollista käyttää itseemme tehden ihan mitä meitä huvittaa, on yleensä suoraan pois siitä ajasta, jonka vietämme toistemme kanssa. Tarvitsemme siis molemmat nollausta, mutta eihän mikään parisuhde voi pidemmän päälle hyvin, jos kumpikin vain nököttää kaikki illat omassa sohvan nurkassaan nenä kiinni omassa ruudussaan. Ymmärrämme tietenkin molemmat, että aivan kuten mieltä, parisuhdettakin tulee hoitaa, jotta se voi hyvin, mutta arjen väsymyksen keskellä tämä tuppaa liian usein unohtumaan.

Niin hassulta kuin se vielä jokunen vuosi sitten eläneelle lapsettomalle minulle saattaisi kuulostaa, meidän pitää Välkyn kanssa nykyään aktiivisesti päättää ja varata aikaa tehdä jotain kivaa yhdessä. Tällä en nyt tarkoita vanhempien kokonaan lapsivapaita treffi-iltoja (joita toivottavasti vielä joskus siunaantuu), vaan ihan vaan sellaista aikaa kotona, jolloin keskitymme johonkin yhdessä valittuun aktiviteettiin. Meidän pitää siis ihan tosissaan merkitä yhteiseen nettikalenteriin valmiiksi ilta, jolloin meidän on tarkoitus esimerkiksi katsoa yhdessä joku leffa. Jos hommasta ei nimittäin ole sovittu ja ennakkoon puhuttu, on hyvin todennäköistä, että molemmat vain illan tullen sujahtavat sisään omiin kuoriinsa ja naputtavat omia ruutujaan sohvalla vierekkäin, mutta henkisesti kilometrien päässä toisistaan.

Leffaillat ovat minusta pikkulapsiperheiden vanhempien helpoin tapa tehdä jotain kivaa ja normaalia nollausta merkityksellisempää yhdessä ilman, että se vaatii hirmuisesti panostusta tai suunnittelua. Minnekkään ei pidä lähteä, lastenvahteja ei tarvita ja muutkin isommat varautumiset ovat suhteellisen tarpeettomia. Ilta kannattaa kuitenkin pistää muistiin ajoissa ja siitä kannattaa tasaisin väliajoin muistuttaa varsinkin isiä, jotta tyyppi ei suunnitellun sohvaperunailun sijaan häviä lauantai-illan myöhäisiin lätkäharjoituksiin heti lasten kellahdettua sänkyihinsä nukkumaan. Karkkia kannattaa myös ostaa, tai jos ei karkkia, niin sitten ainakin jätskiä; jotain sellaista makua, joka menettelee molemmille. Niin, ja sitten pitää myös pysyä hereillä leffan loppuun asti ja yrittää olla syömättä kaikkia herkkuja kerralla, jottei tule heti alkuunsa paha olo…

Aika paljonhan noitavaatimuksia näköjään kuitenkin tuli yhdelle illalle, mutta päätimme viime lauantaina kuitenkin yrittää.

Meillä on Välkyn kanssa itse asiassa aika ristiriitainen suhde leffailtoihin. Ensinnäkin, kumpikaan meistä ei koskaan halua valita katsottavaa elokuvaa. Syy tähän on se, että suurim osa valinnoistamme menee mönkään, ja huonosta leffasta ja sen katsomiseen tuhlautuneesta ajasta tylytetään valinnan tekijää yleensä hyvinkin pitkään. Välkky jaksaa nimittäin aina leffailtojen lähestyessä muistuttaa minua jopa ihan suhteemme alkuaikojen surkeista chick flickeistä ja epookkielokuvista, jotka kuulemma pakotin hänet katsomaan, ja, jotka ovat selvästi jättäneet hänen alitajuntaansa jonkinasteisen trauman. Toiseksi, leffaeväistä tulee aina sanomista. Välkky ei kestä rapisevia pusseja eikä sitä, että minä valitsen karkkeja sekoituspusseista ja kaivan parhaat sattumat jäätelöstä. Viimeksi vaihdoimme irtsaripusseja kaksi kertaa illan aikana, jotta minä sain maistella vähän kaikkea ja hänkin sai syödä rauhassa ilman, että minä koko ajan kerjäsin makupaloja ja yritin tehdä vaihtureita.

Eilinen leffailta tuli kalenterisysteemistämme huolimatta kuitenkin vastaan vähän yllättäen. Meillä ei ollut valmiiksi valittua leffaa, ja evääksi sai kelvata pakkasesta löytynyt jätskipurkki. Minä sain kunnian toimia leffan valitsijana ja vuokrasinkin meille molempien hyvin erilaiset mieltymykset huomioon ottaen uuden X-menin. Ei mitään liian vakavaa, vaan taattua aivotonta toimintaa. Leffa oli kuitenkin hyvistä lähtökohdista huolimatta taas kerran väärä, sillä uusin mutanttipätkä ei ollutkaan se osa sarjasta, joka meillä olisi ollut seuraavaksi vuorossa. Olin näköjään onnistunut hyppäämään leffasarjan viimeistä edellisen osan yli, mikä ärsytti Välkkyä ihan kunnolla. Hän motkottikin vähän väliä meidän kannaltamme auki jääneistä juonenkäänteistä ja tuhahteli aina, kun mutantit sanoivat jotain tyhmää, joka ehkä olisi ollut vähemmän tyhmää, mikäli olisimme nähneet myös edellisen osan. No, eihän siinä voinut muuta kuin nauraa ja keskittyä syömään jätskiä, josta pyysin taas tapani mukaan saada enemmän sattumia kuin itse jäätelömassaa. Välkky heltyi onneksi pyyntööni ja molemmat mussutimme lopulta omia annoksiamme tyytyväisinä kylki kyljessä sohvan nurkassa. Jätski oli hyvää ja tunnelmamme oli leffasta huolimatta mitä parhain, vaikka Välkky nimesikin minut maailman pahimmaksi närppijäksi. Olen kuulemma niin paha, että valitsen tietyn väriset karkit ensin jopa sirkusaakkospussista. No, niinhän minä teenkin, mutta onneksi se ei haittaa.

Pidetään kulta leffailta useamminkin, jookos?