Miksi miehet ei käytä laukkuja?

Tekstin otsikko ei siis ole johdatus siihen, miksi miehet eivät käytä laukkuja, vaan suora kysymys; Miksi miehillä ei KOSKAAN ole mukana laukkua (poislukien treenikassit, koulureput ja matkalaukut) vaikka selkeästi pitäisi?

Minua ärsyttää suuresti se, että mieheni Välkyn on aivan pakko kantaa koko omaisuuttaan itsepintaisesti joko housujen- tai takin taskussa. Siellä ovat järjestäin ainakin kännykkä ja lompakko ja avaimet ja ehkä näin talvisin vielä paketti nenäliinoja ja huulirasvapuikko. Töissä, kaupungilla ja jopa meille nykyään harvinaisilla romanttisilla ravintolaillallisilla; voin aina luottaa siihen, että Välkyn taskut ovat täynnä tavaraa. Tai siis ovat siihen asti, kunnes hänen on pakko istua alas pidemmäksi aikaa. Tuolloin olosta tulee taskupullotuksen kanssa hyvin nopeasti epämukava, ja ratkaisuna hän alkaakin kinuta tavaroilleen paikkaa kassissani. Ja jos kassini ovet eivät hänen koko omaisuudelleen tuolloin aukea, niin silloin tyyppi alkaa latoa tavaroita vaikka ravintolan pöydälle siistiin riviin. 

”Onkssun ihan pakko.” 

”No, minne mää nää muuten laitan?”

”No, anna tänne sit (murinaa).”

Ja Välkky ei suinkaan ole laukuttomuutensa kanssa yksin. Myös esimerkiksi isäni on raahannut tärkeimpiä tavaroitaan mukana taskuissaan niin kauan kuin muistan. Farkkujen, shortsien, puvunhousujen tai -takkien taskuissa. Sii ihan missä vaan muualla paitsi kassissa! Korvissani kaikuu vieläkin äitini mäkätys jokaiselta nuoruutemme aurinkolomalta, joilla lähestulkoon joka ikinen päivä käytiin tuo sama ”kenen kassiin” -keskustelu ennen hotellilta lähtöä. Isin lompakko vilkkui nimittäin jo tuolloin vaarallisen paljon kuluneiden lomafarkkujen takataskusta, ja ihmettelenkin suuresti, miten yksikään yhteinen lomamme ei vieläkään ole tämän asian takia koskaan päätynyt katastrofiin. No, ehkä sekin päivä on vielä edessä, mikäli isin tahti ei pian muutu.

Koska taskuissa kantaminen on havaintojeni mukaan miesten ainoa tapa kuljettaa tavaroita, olen alkanut epäillä, että miehet eivät ehkä tiedä, mitä laukut ovat. Siis joo, tietenkin pukineita ja statussymbooleita, mutteivät missään tapauksessa turhakkeita. Laukku on meille laukkuja alati käyttäville ihmisille -eli siis naisille- kantamisen ja säilyttämisen väline. Ne ovat mukana elämän kaikissa käänteissä ja melkeinpä tulevat illalla viereen tyynylle. Kun päivittäisessä käytössä olleen kassin vaihtaa johonkin kaapissa jo pidempään majailleeseen helmeen, mieleen ryöppyää välittömästi iso kasa muistoja hetkistä ja matkoista, joita juuri tuon kassin kanssa on tehty. Tuo tahra tuli silloin niiden uudenvuodenjuhlien huulipunasta ja tuo toinen yhdestä yöllisestä grillihampparista. Harva tyyliasia myöskään testaa naisen minuutta samalla lailla kuin uuden laukun hankinta; Onko tässä nyt liikaa säihkettä vai liian vähän, näkyykö se nyt varmasti, että veska on vintagea, ja mitä se minusta kertoo, jos painan kaupungilla menemään hyvillä mielin krokotiilinnahkaa kainalossa Globe Hopen kangaspussukan sijan?

Laukut ovat siis tarpeellisia ja merkityksellisiä. Ne ovat kantajilleen yleensä elintärkeitä, eikä niiden määrää tai hintaa kannata alkaa taivastelemaan (HUOM. Välkky!). Pikkulaukku olisi myös taas kerran tullut Välkylle tarpeeseen hänen matkustettuaan alkuviikosta työmatkalle pohjoiseen Suomeen. Hän nimittäin oli taskujensa tilanahtautta helpottaakseen jättänyt avainnipustaan pois kaiken turhan, mukaanlukien kotiovemme turvalukon avaimen. Minä puolestani olin tunnollisesti sulkenut turvalukon, kun lähdimme isäni ja lasten kanssa viettämään viikkoa mummolaan Turkuun, ja soppa oli valmis, kun Välkky eilen palasi kotiin Vantaalle päivän etuajassa.

”Honey I’m home” vaihtui aika pian prr***keleeksi, kun Välkky huomasi kotiovemme olevan ja pysyvän lukossa. Itse huomasin tapahtuneen, kun heräsin lasten kanssa makeilta päiväunilta mummolan vierashuoneen parisängystä, ja näin kuusi Välkyltä tullutta puhelua luurini ruudussa. Tyyppi oli puhelimessa lievästi sanoen ärtynyt, minkä lisäksi hänen äänestään paistoi myös läpi pieni epätoivo. Minähän olin lasten ja avainnippuni kanssa palaamassa kotiin vasta tänään, ja Välkyn mielessä kummitteli jo ajatus siitä, että hän joutuisi viettämään vielä yhden ylimääräisen yön tien päällä.

Välkyn ei lopulta auttanut muu, kuin luikkia isänsä luo etsimään vara-avaimia toivoen, että appiukon nipussa olisi myös meidän turvalukkomme avain. Avain löytyi ja kotiovemme aukesi, mutta mieleeni jäi tämän kaiken johdosta kuitenkin yksi kysymys: Olisiko tilanne voitu välttää, jos miehelläni olisi ollut koko hänen avainnippunsa nielaiseva laukku mukanaan matkalaukun lisäksi? Kyllä, ehdottomasti! Ja senpä takia olenkin päättänyt, että Välkky saa isänpäivälahjaksi laukun. Katsotaan sitten, miten tyypin suupielet venähtävät, kun paketinnarut sunnuntaina avautuvat.

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Parisuhdeaikaa pikkulapsiperheessä -eli leffailta meidän tapaan

Yksi vanhemmaksi tulemisen hyviä puolia on minusta ehdottomasti se, ettei minun vanhempana koskaan tarvitse olla yksin. Kaksivuotias taskurakettiesikoinen ja lievästi tissitakiainen vauva ovat viime aikoina taanneet sen, että tämän perheen aikuisille riittää puuhaa ja seuraa aamuseitsemästä iltakahdeksaan all day every day. Yksi vanhemmaksi tulemisen huonoja puolia onkin puolestaan se, ettei varsinkaan äiti oikeastaan koskaan saa olla yksin. Aina on joko kakkahätä, nälkä, uni, vaatteet puklissa, joku leikki kesken tai uusi alkamassa, ja äitiä tarvitaan keskeisenä osana mahdollistamaan kaikki tämä ainakin nyt minun äitiyslomani aikana.

Vaikka rakastankin lasteni kanssa olemista ja touhuamista ja arkemme rullaa tällä hetkellä mallikkaasti, en yhtään häpeile tunnustaa, että yksi parhaita hetkiä päivässä on se, kun saamme Välkyn kanssa molemmat lapset nukahtamaan yöunille vähän iltakahdeksan jälkeen. Minä ja Välkky tarvitsemme kaikkien ihmisten tavoin myös omaa aikaa ja mahdollisuuden tehdä ihan mitä vaan, mitä mieleen juolahtaa. Aikaa nuohota sohvalla ja selata aivottomana nettiä tai lukea laiskasti kirjaa Välkyn hakatessa Fallouttia pleikkarillaan. Vaikka lapsien kaitsemiselta ylitse jäävän ajan voisi tietenkin myös käyttää kehittävämmin esimerkiksi urheiluun tai itsensä sivistämiseen, meillä ne muutamat välttämättömiltä kotitöitä ylijäävät tunnit puoli kahdeksan ja iltakympin välissä kuluvat yleensä ihan vain totaaliseen nollaukseen. Nollaus on minusta luonnollinen keino tasoittaa sitä kulumaa, jonka lasten kanssa alati valppaana olo psyykkeeseen aiheuttaa. Mikään ei välillä tunnu raskaammalta kuin se, että minua koko ajan tarvitaan, ja samalla mikään ei usein ole ihanampaa kuin olla tekemättä ja ajattelematta mitään erityistä kanavasurffauksen tai nallepuvun ompelemisen lomassa.

Henkinen nollaus on siis minusta mielenhuoltoa, jota jokainen tarvitsee voidakseen hyvin ja jaksaakseen arjessa. Meidän perheen aikuisten omaan aikaan ja nollaukseen liittyy kuitenkin dilemma; se aika, joka meillä on mahdollista käyttää itseemme tehden ihan mitä meitä huvittaa, on yleensä suoraan pois siitä ajasta, jonka vietämme toistemme kanssa. Tarvitsemme siis molemmat nollausta, mutta eihän mikään parisuhde voi pidemmän päälle hyvin, jos kumpikin vain nököttää kaikki illat omassa sohvan nurkassaan nenä kiinni omassa ruudussaan. Ymmärrämme tietenkin molemmat, että aivan kuten mieltä, parisuhdettakin tulee hoitaa, jotta se voi hyvin, mutta arjen väsymyksen keskellä tämä tuppaa liian usein unohtumaan.

Niin hassulta kuin se vielä jokunen vuosi sitten eläneelle lapsettomalle minulle saattaisi kuulostaa, meidän pitää Välkyn kanssa nykyään aktiivisesti päättää ja varata aikaa tehdä jotain kivaa yhdessä. Tällä en nyt tarkoita vanhempien kokonaan lapsivapaita treffi-iltoja (joita toivottavasti vielä joskus siunaantuu), vaan ihan vaan sellaista aikaa kotona, jolloin keskitymme johonkin yhdessä valittuun aktiviteettiin. Meidän pitää siis ihan tosissaan merkitä yhteiseen nettikalenteriin valmiiksi ilta, jolloin meidän on tarkoitus esimerkiksi katsoa yhdessä joku leffa. Jos hommasta ei nimittäin ole sovittu ja ennakkoon puhuttu, on hyvin todennäköistä, että molemmat vain illan tullen sujahtavat sisään omiin kuoriinsa ja naputtavat omia ruutujaan sohvalla vierekkäin, mutta henkisesti kilometrien päässä toisistaan.

Leffaillat ovat minusta pikkulapsiperheiden vanhempien helpoin tapa tehdä jotain kivaa ja normaalia nollausta merkityksellisempää yhdessä ilman, että se vaatii hirmuisesti panostusta tai suunnittelua. Minnekkään ei pidä lähteä, lastenvahteja ei tarvita ja muutkin isommat varautumiset ovat suhteellisen tarpeettomia. Ilta kannattaa kuitenkin pistää muistiin ajoissa ja siitä kannattaa tasaisin väliajoin muistuttaa varsinkin isiä, jotta tyyppi ei suunnitellun sohvaperunailun sijaan häviä lauantai-illan myöhäisiin lätkäharjoituksiin heti lasten kellahdettua sänkyihinsä nukkumaan. Karkkia kannattaa myös ostaa, tai jos ei karkkia, niin sitten ainakin jätskiä; jotain sellaista makua, joka menettelee molemmille. Niin, ja sitten pitää myös pysyä hereillä leffan loppuun asti ja yrittää olla syömättä kaikkia herkkuja kerralla, jottei tule heti alkuunsa paha olo…

Aika paljonhan noitavaatimuksia näköjään kuitenkin tuli yhdelle illalle, mutta päätimme viime lauantaina kuitenkin yrittää.

Meillä on Välkyn kanssa itse asiassa aika ristiriitainen suhde leffailtoihin. Ensinnäkin, kumpikaan meistä ei koskaan halua valita katsottavaa elokuvaa. Syy tähän on se, että suurim osa valinnoistamme menee mönkään, ja huonosta leffasta ja sen katsomiseen tuhlautuneesta ajasta tylytetään valinnan tekijää yleensä hyvinkin pitkään. Välkky jaksaa nimittäin aina leffailtojen lähestyessä muistuttaa minua jopa ihan suhteemme alkuaikojen surkeista chick flickeistä ja epookkielokuvista, jotka kuulemma pakotin hänet katsomaan, ja, jotka ovat selvästi jättäneet hänen alitajuntaansa jonkinasteisen trauman. Toiseksi, leffaeväistä tulee aina sanomista. Välkky ei kestä rapisevia pusseja eikä sitä, että minä valitsen karkkeja sekoituspusseista ja kaivan parhaat sattumat jäätelöstä. Viimeksi vaihdoimme irtsaripusseja kaksi kertaa illan aikana, jotta minä sain maistella vähän kaikkea ja hänkin sai syödä rauhassa ilman, että minä koko ajan kerjäsin makupaloja ja yritin tehdä vaihtureita.

Eilinen leffailta tuli kalenterisysteemistämme huolimatta kuitenkin vastaan vähän yllättäen. Meillä ei ollut valmiiksi valittua leffaa, ja evääksi sai kelvata pakkasesta löytynyt jätskipurkki. Minä sain kunnian toimia leffan valitsijana ja vuokrasinkin meille molempien hyvin erilaiset mieltymykset huomioon ottaen uuden X-menin. Ei mitään liian vakavaa, vaan taattua aivotonta toimintaa. Leffa oli kuitenkin hyvistä lähtökohdista huolimatta taas kerran väärä, sillä uusin mutanttipätkä ei ollutkaan se osa sarjasta, joka meillä olisi ollut seuraavaksi vuorossa. Olin näköjään onnistunut hyppäämään leffasarjan viimeistä edellisen osan yli, mikä ärsytti Välkkyä ihan kunnolla. Hän motkottikin vähän väliä meidän kannaltamme auki jääneistä juonenkäänteistä ja tuhahteli aina, kun mutantit sanoivat jotain tyhmää, joka ehkä olisi ollut vähemmän tyhmää, mikäli olisimme nähneet myös edellisen osan. No, eihän siinä voinut muuta kuin nauraa ja keskittyä syömään jätskiä, josta pyysin taas tapani mukaan saada enemmän sattumia kuin itse jäätelömassaa. Välkky heltyi onneksi pyyntööni ja molemmat mussutimme lopulta omia annoksiamme tyytyväisinä kylki kyljessä sohvan nurkassa. Jätski oli hyvää ja tunnelmamme oli leffasta huolimatta mitä parhain, vaikka Välkky nimesikin minut maailman pahimmaksi närppijäksi. Olen kuulemma niin paha, että valitsen tietyn väriset karkit ensin jopa sirkusaakkospussista. No, niinhän minä teenkin, mutta onneksi se ei haittaa.

Pidetään kulta leffailta useamminkin, jookos?

 

Suhteet Rakkaus Lapset Vanhemmuus