Viime viikolla kirjoitin siitä, kuinka oma jaksamiseni ja samalla minun ja mieheni Välkyn parisuhde ajautuivat kriisiin esikoisemme vauvavuoden aikana. Jälkeenpäin olen järkeillyt, että suurin syy parisuhdettamme tuolloin vaivanneeseen huonoon fiilikseen oli se, että yritin alitajuntaisesti parantaa omaa oloani vierittämällä kurjuuttani Välkylle. Ihan kuin se olisi auttanut minua, että myös perheemme toisella aikuisella ja minun kumppanillani oli tuolloin riitojemme jälkeen vähintäänkin yhtä paha mieli kuin minulla.
Juliaihminen kirjoitti eilen samasta aiheesta, jota minä omassa viikon takaisessa tekstissäni sivusin. Silloin kun itse saa joka päivä kokea täyslaidallisen vauva- tai taaperoperheen arkea toisen päästessä näennäisesti vähemmällä työllä, on helppoa unohtaa, ettei lasten vanhemmuuden jakava kumppani ole vihollinen vaan itse asiassa paras kaveri.
Ensimmäisenä vauvavuotenani koin suoranaista kateutta Välkyn työpäiviä kohtaan samalla, kun itse rämmin imetyshormoonihuuruisessa kotiarjessani eteenpäin kuin zombi. Välkky teki tuolloin viikot töitä Vantaalla, ja tuli aina pitkäksi viikonlopuksi kotiin Turkuun. Hänet vastaanotti tuolloin katkera akka, joka valitti kaikesta, eikä ollut tyytyväinen mihinkään. Muistan elävästi, kuinka minua ärsytti tuolloin varsinkin se, kun Välkky tuli viikon töistä kotiin väsyneenä. Kuinka se jätkä kehtasi olla väsynyt, kun hänellä oli juuri ollut mahdollisuus nukkua useampi yö putkeen täysin häiriöttä?
No, Välkky ei tuolloin nukkunut hyvin Vantaallakaan, koska hänellä oli koko ajan ikävä kotiin ja huoli meistä. Parhaansahan hän tietenkin yritti, mutta kukaan meistä ei ole superihminen, enkä minä tuolloin olisi varmaankaan ollut tyytyväinen edes täydelliseen isyys- ja aviomiessuoritukseen. Onneksi pääsimme tuosta vaiheesta eteenpäin ja pahin syyttely jäi taakse. Yhdistetyn vanhemmuus- ja parisuhteen pienet pahat, kuten esimerkiksi vaihdettujen kakkavaippojen laskenta, jäivät kuitenkin elämään välillemme vielä pitkäksi aikaa, mikä ei ollut ollenkaan hyvä.
Pitemmän päälle vanhemmuuden vaatimusten ja töiden laskemisessa ja tasaamisessa ei tietenkään ole mitään järkeä. Huomasimme tämän pian sen jälkeen, kun imetyshormoonit alkoivat hellittää otettaan psyykkeestäni, ja aloimme Välkyn kanssa paikkailemaan parisuhteeseemme syntyneitä aukkoja keskustelemalla. Ymmärsin tuolloin, että, vaikka minulla oli välillä kotona rankkaa ihan jopa fyysisesti, oli Välkyllä isän roolissaan ihan yhtä paljon haasteita. Kerran esimerkiksi valitin hänelle, kuinka minua riipaisi kuunnella kipeänä olevan Kuutin itkua, ja, kuinka tunsin itseni huonoksi äidiksi, kun en heti saanut tyttöä rauhoittumaan. Välkky totesi tähän tyynesti, ettei Kuutti ensimmäisen elinvuotensa aikana ollut hänen sylissään paljon muuta tehnytkään kuin huutanut, ja, että hätäilin asiassa ihan turhaan. En ollut Välkyn mielestä huono äiti yhtään sen enempää kuin hän itse oli huono isä, ja että kaikki tulisi hyväksi, kunhan vain flunssapöpö saataisiin aisoihin.
Flunssa lähti tietenkin aikanaan, ja minäkin selvisin lapseni lohduttoman huudon tuomasta järkytyksestä yhtä opetusta rikkaampana. Tajusin nimittäin, ettei vanhemmuudessa kannata vertailla, sillä toisilla voi helposti mennä vielä huonommin kuin minulla. Aina on olemassa joku äiti, jonka lapsi on vielä kovempi tissitakiainen tai kovempi uhmaiässään kuin minun omat kultamussukkani, ja aina on olemassa jotain, mistä esimerkiksi Välkky kärsii ja minä en. Välkky olisi esimerkiksi varmasti antanut vaikka vasemman kätensä ollakseen yhtä tärkeä Kuutille, kuin mitä minä olin tytön vauvavuoden aikana. Unohdetaan katkonaiset yöt ja väen väkisin venkoillut vaatteiden vaihdot, minä sain kuitenkin koko tyttäremme ensimmäisen elinvuoden ajan tuntea häneen sellaisen yhteyden, josta Välkky saattoi tuolloin vain uneksia.
Vaikka minä siis olenkin tässä perheessä vaihtanut äitiyslomieni aikana absoluuttisesti eniten kakkavaippoja ja hikisiä ulkovaatteita, olen myös saanut olla kotona ja jakaa lasteni kanssa enemmän hyviä päiviä kuin kukaan muu. Nyytin syntymän myötä tuo kiitollisuuden tunne on vain vahvistunut, enkä enää ole lainkaan kateellinen Välkylle hänen arjestaan kotimme ja perheemme ulkopuolella. Tietenkin aina välillä on kiva saada omaa aikaa ja pyytää Välkkyä nousemaan sohvalta, kun Kuutti huutaa potalta pyyhkimään, mutta vertailu ja kurjuuden vieritys on osaltani loppu. Katkeran ja pisteliään noita-akan kanssa on nimittäin pitemmän päälle aika raskasta elää.
