Rapakunnosta rantakuntoon tavalla tai toisella
Tiedätkö sen tunteen, kun kello lähenee sovittua aikaa, mutta lähijuna rullaa vasta hiljalleen pääteasemalle Helsingin rautatieasemalla. Pitäis olla jo! Ja sitten kun vaunun ovet viimeinkin avautuvat viidennellä napinpainalluksella pinkaisen niin ripeään juoksuun, kuin talvisaappaillani pääsen. Juoksen, jotta ehdin tapaamiseen Kaartinkaupunkiin. Juoksen ja juoksen, Stockan kulmalle, enkä enää askeltakaan pidempään. Kurkkua kirvelee ja hikikarpalot ovat nousseet otsalle ja ylähuulen päälle. Ei prrrkle mä olen huonossa kunnossa. Ja vielä kaiken lisäksi myöhässä! Ajattelen nolona ja jatkan loppumatkan Pikkuroballe pikakävelyä.
Tuosta lyhyestä juoksupyrähdyksestä Helsingin keskustassa on jo reilu kuukausi aikaa. Sen jälkeen olen muutaman kerran juossut ihan kunnolla pallon perässä pihalla ja rampannut pariin otteeseen liukumäkeä ylös ja alas niin että reisissä tuntuu. Ainiin, ja kerran leikin Kuutin kanssa sisällä seuraa johtajaa siihen malliin, että sain ihan kunnon hien pintaan. Suurimman osan ajasta olen kuitenkin tehnyt kaikkea muuta kuin urheillut. Ja kunto on sinä aikana vain entisestään huonontunut. Ainakaan se ei ole noussut.
Tietenkin arkeni kahden lapsen kanssa kotona on monen istumatyötä tekevään verrattuna aktiivista, ja kävelykilometrejä kertyy puisto- ja kauppareissujen kanssa helposti yli viisi päivässä. Tämän lisäksi ryömin vähän väliä milloin missäkin. Pesen pyykkiä, imuroin ja lakaisen lattioita ja siivoan leluja. Teen koko ajan jotain, ja tämän lisäksi vielä imetän. Kilot eivät ole synnytyksen jälkeen minuun kertyneet, mutta eivät ne ole lähteneetkään, mikä puolestaan johtuu minua koko syksyn ajan vaivanneesta herkkuhimosta.
Noh, asiaan: Kuten viikonloppuna kirjoitin, olen päättänyt tehdä nykykunnolleni jotain. En ole kotonani laihaläskissä kropassa, ja kaiken lisäksi olen huomannut olevani myös hengityselimistön ja lihaskestävyyden osalta ihan rapakunnossa. Jotain siis aion tehdä, mutta en ole vielä ihan varma, että mitä. Tai siis olen, mutta homma on vasta kokeiluasteella.
Nimittäin, omaa laihdutus- ja kiinteytysurakkaani vaikeuttaa kummasti yksi pieni asia; En halua laittaa kaikkea perheemme yhteistä aikaa omaan liikuntaharrastukseeni. Lapset pärjäävät kyllä hienosti useammankin illan viikossa kolmistaan isänsä kanssa, mutta minä en puolestani pärjää ilman meidän nelikkoamme. En halua vetää Välkyn kanssa vuorovedoin läpystä vaihtoa kotimme ulko-ovella joka ikisenä arkipäivänä, enkä myöskään halua laittaa lapsia hoitoon ihan vain tämän takia. Ongelmani on sama, jonka Juliaihminen mainitsi eräässä kirjoituksessaan: Lasten kanssa elettäessä kaikki oma aika on aina pois jostain, ja se, mitä omalla ajallaan tekee, on myös yksi iso priorisointikysymys. Tietenkään ei ole kiva, että näen omalla kohdallani tällaisen ristiriidan oman kuntoiluni ja meidän perhe-elämämme välillä, mutta onneksi laihdutuksessa vain lopputuloksella on väliä, ja keinot rantakuntoon pääsemiseen ovat monet.
Oma alustava suunnitelmani onkin omista lähtökohdistani johtuen seuraavanlainen: Aion yrittää käydä kuntosalilla nostamassa punttia kolme tai neljä kertaa viikossa niin, että selviän paikasta sisään ja ulos tunnissa, tai tuntivartissa, jos päätän treenin jälkeen jäädä hetkeksi meditoimaan saunaan. Olen maksanut personal trainerille siitä, että hän on tehnyt minulle tilanteeseeni ja toiveisiini sopivat treeniohjelmat, joiden avulla saan kropan päälihasryhmät ja omat ongelma-alueeni treenattua läpi pari kertaa viikossa. Pt:ni mielestä kuntoni kaipaisi parin salitreenin lisäksi myös aerobista liikuntaa, kuten sisäpyöräilyä tai bodypumppia muutaman kerran viikossa. Kommentoin tähän, että elän kyllä tällä hetkellä aika aktiivista arkea, jossa hyötyliikuntaa tulee päivittäin ihan yllin kyllin. Eikö siis ihan pelkkä aktiivinen arki riittäisi korvaamaan tuota aerobisen treenin osuutta? Pt:n vastaus tähän oli murskaava: Kotityöt ja lasten perässä juokseminen ei kelpaa, sillä treenin pitää olla treeniä, jotta rasva palaa ja kunto kohenee.
Valmentajani puhuu tietenkin siitä, että arkiliikunnan intensiteetti on harvoin läheskään samalla tasolla treenimuodossa ja -mentaliteetilla suoritetun liikunnan kanssa. Ja ymmärränhän minä sen, että kävelylenkki ei rasita hengityselimistöä samalla lailla, jos Kuutin kanssa kauppareissulla otetaan jokaisen askeleen jälkeen kolme hyppyä sivulle ja jäädään vähän väliä pällistelemään milloin mitäkin talventörröttäjää tai vastaantulevaa ihmetystä. Mutta kuitenkin, ja varmasti osaksi omasta tilanteestani johtuen, olen kuitenkin päätynyt ottamaan tässä asiassa vähemmän mustavalkoisen kannan.
Nimittäin, minusta askel on askel ja lenkki on lenkki, oli sen päämääränä sitten lähipuistoon pääseminen tai kierros pururadalla. Lasten vetämisessä pulkassa tai lykkimisessä reippaaseen ylämäkeen tulee varmasti hiki, ja joskus urheilusuoritukseksi riittää jo pelkkä lasten pukeminen talvivaatteisiin ahtaassa eteisessä. Pt:ni suosituksesta huolimatta olenkin siis itse sitä mieltä, että periaatteessa on ihan sama mitä teen, kunhan teen, ja arkiliikunnan on toistaiseksi pakko riittää aerobisten harjoitusten osalta. Minulla ei nimittäin ole halua tai aikaa alkaa käymään jumpassa vielä punttitreenien päälle, eikä minusta kaksivuotiaan Kuutin roikottamisessa vaunuissa reippaampien lenkkien ajan olisi pidemmän päälle yhtään mitään järkeä (paitsi ehkä silloin, kun on kesä, ja molemmat nukkuvat päikkäreitä). Laihdutus tapahtuu kuitenkin suurimmaksi osaksi ruokavalion siistimisen kautta, minkä lisäksi salilla käynti saa luvan riittää ”oikeasta” treenaamisesta.
Noh, tämän homman juju on nyt tästä eteenpäin ainakin toistaiseksi sellainen, että minulla on kuin onkin jo takataskussa jäsenyys ja avainkortti läheiselle salille. Ensimmäiset treenit pt:n seurassa sujuivat viime viikolla juuri niin ikävissä tunnelmissa, kuin taannoinen juoksupyrähdykseni Helsingissä antoi odottaa. Kaikki paikat hapottivat ja hengittäminen sattui vielä pitkälle iltaan, vaikka treenasin aamupäivällä. Tästä ei siis ole suunta kuin ylöspäin… tai ehkä sittenkin alaspäin. Molemmat lapset tulevat nimittäin huomenna ensimmäistä kertaa yhdessä mukaan salin lapsiparkkiin. Ja, vaikka Kuutti onkin käynyt jo menestyksekkäästi tutustumassa paikkaan, niin varsinkin pikkuveljen osalta kaikki on mahdollista. En ole koskaan ennen käyttänyt yhdenkään kuntosalin lastenhoitopalveluja, ja nyt minua lievästi sanoen vähän jännittää.
Toivon siis huomiselta parasta ja pelkään pahinta sähläystä miesmuistiin.
P.s. Pumpui-blogissa oli myös vähän aikaa sitten kiinnostava kirjoitus treenaamisen ja liikkumisen erosta, josta sain myös vähän potkua tähän omaan pohdintaani.