Ihan oikeasti joku sisälläni

Maanantaina löytyi pienet sormet ja varpaat, löysipä hän ne jo itsekin. Kädet oli ristissä pienen masun päällä, tosin pää muistuttaa mielestäni vielä enemmän lentoliskoa, kuin pientä ihmistä. Niinkuin ultraajakin sanoi ”harva meistä aikuisistakaan kauniilta näyttäisi, jo 2D-kuvaa otettaisiin.”
Niinpä. Siellä hän kuitenkin oli, pienen pieni ihmisen alku, josta erotti jo ruumiin osat. Seuraavan kerran näemme hänet Marraskuussa, silloin saattaa jo liikkeetkin tuntua.

Nyt sen osaa jo uskoa todeksi, ihan vähän ainakin. Aika ajoin tuntuu haikealta ja pelottaa, mutta pääosin fiilikset on hyvät. Eniten pelottaa lähivuosien yöheräilyt ja aamutappelut, riittääkö rahat ja saako mies töitä? Jaksanko itse, pysyykö pää kasassa?