Varmaan hölmöä, mutta aion silti kirjoittaa tästä. Pelosta nimeltä muuttuva kroppa. Havahduin asiaan luettuani tämän postauksen Mami Go Go-blogista. Vaikka kaikki on vielä ihan alussa ja beibin sydänkin alkaa jyskyttää vasta tällä viikolla, en voi olla miettimättä miltä vatsani näyttää vuoden päästä. Kun se on ensin venynyt äärimmilleen, puskenut reilu kolmekiloa ehtaa ihmistä ulos (tai vielä ”parempi”, siihen on leikelty kymmenien senttien viilto vauvan ulossaamiseksi) ja sitten tyhjentynyt yhtänopeasti kun irtipäästetty ilmapallo. Kauhukuvissani vatsanahkani roikkuu polvitaipeissa ja tissit muistuttaa enemmän patalappuja kuin edes etäisesti muistuttavat ajasta ennen raskautta.

Nyt joku tietysti hihkuu siellä vahingoniloisena, että oisko kannattanut miettiä kaks kertaa sitä vauvojen tekoa, jos ulkonäköä pitää noin tärkeänä, pinnallinen bimboblondi. Ehkä. Tosin voin kertoa salaisuuden: Kroppani ei ole ikinä ollut missään mallin mitoissa. Satakuuskytkolme-senttisellä varrella varustettu reilut 70 kiloa painava pullero ei nyt muutenkaan ihan hirveesti esiinny bikineissä, mutta kai sitä saa sentään jostain tutusta haluta pitää kiinni, saahan?

Toisaalta on ihana lukea Mintun haasteen vastaanottaneita äitejä, kuinka ylpeitä he ovatkaan kaikesta huolimatta. Siitä huolimatta, että tissien alle mahtuisi koko penaali ja vatsanahan voisi vetää tarvittaessa peitoksi ylleen. Joku viisas ihminen on kai joskus sanonut, että kauneinta on itsevarmuus. Se, että kaikesta huolimatta osaa, viitsii ja haluaa kantaa ylpeänä kroppansa, sellaisena kuin se on.

Ehkä mäkin vielä joskus.