Suru ja rakkaus

Suru valtaa olemukseni. Sitä on vaikea selittää. Tuntuu siltä, kuin se hyväilisi minua. Tahtoo, että uppoudun siihen. Se tahtoo kertoa minulle, tahtoo, että katson ja kuuntelen sitä. En kuitenkaan osaa. Yleensä siirrän sen sivuun. Katselen hetken ja annan sen koskettaa.

Se tahtoo olla rauhassa muiden katseilta. Haluaisi viedä minut jonnekin ihan kahdestaan. Siellä se näyttäisi, ettei se tahdo pahaa. Se tahtoo vain, että hyväksyn sen ja annan sille aikaa.

En usko, että kukaan ymmärtää sitä, en ymmärrä itsekään. En tahdo jakaa sitä, eikä se tahdo näyttäytyä muille. Tuntuu siltä, kuin sisälläni olisi joku, joka on menettänyt kaiken toivonsa, joku, joka ei usko tulevaan. Peli on menetetty ja sinut on lyöty kumoon.

Olenko hylännyt itseni liian monta kertaa, vai onko rakkauteni vain torjuttu? Torjunko sen itse? En uskalla ottaa riskiä. Se tuntuu suurelta valheelta. Rakastaminen. Se, miten näen rakkauden, tuntuu minusta valheelliselta. Palapeli aukenee pala palalta. En siis voi rakastaa, niin kuin tahtoisin, koska en ole aiemmin tehnyt niin. En osaa, enkä uskalla.

Olen aina kokenut rakkauden itsestäänselvyytenä. Hiljaisena läsnäolona. Hyväksymisenä ja rauhana. Yhdessäolona ja fyysisyytenä. Toisen arjesta huolehtimisena, pieninä palveluksina. Kehitynkö minä ihmisenä, jos kehitän rakkauttani. En ole aiemmin tehnyt eroa universaalin ja arkisen rakkauden välillä. Ehkä on aika, että toinenkin ymmärtää. Voimme opettaa toisiamme, niin kuin olemmekin tehneet.

Miksi rakkaus ja suru yhdistyvät ajatuksissani, mielessäni, olemuksessani? Ehkä suru on minulle rakkautta. Ehkä suruni kaipaa, että sitä rakastetaan. Ehkä olen surullinen, sillä tahtoisin rakastaa. Tahdon, että suruni huomataan, tahdon, että sitä rakastetaan, tahdon, että minua rakastetaan.

Rakkaudella,

Veera

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *