Oman elämän tavoitteet ja mittarit

Emma:
No, miten on paluu arkeen sujunut?

Christina:
Yllättävän iisisti! Kuittasin joululomalla univelat ja oon saanu levättyä nyt tosi hyvin. Ainoostaan viime yönä ei uni meinannu tulla ollenkaan. Iski heti sellanen ahdistus, että siinäkö se zen nyt sitten meni.

Emma:
Hahah, sinä ja zen samassa lauseessa on kyl jo yks asia mistä voitais keskustella…

Christina:
Ei mut oikeesti tuli sellanen pieni otsahiki, kun tajusin, että se tavoiteltava kahdeksan tuntia ei tuu enää täyttymään ja sit aloin stressaa siitä, että nyt se määrä vaan tunti tunnilta vähenee – ja univelka alkaa taas kasvaa.

Emma:
Joo toi on tuttu tunne. Väsymys alkaa tosi nopeesti hallita elämää, jos joutuu siihen kierteeseen, ettei tuu nukuttua tarpeeksi. Tosin toi tavoiteltava kahdeksan tuntia on mulle kyl liian vähän, oikeestaan se on ihan minimi.

Christina:
Tavoitteista puheenollen… Meillä töissä just alkuvuoden tapaan käytiin läpi tän vuoden tavoitteita ja mittareita. Ja tajusin, että se mittaaminen ei kyllä jää mitenkään vaan työelämään.

Emma:
Nyt et sano että oot ostanut jonku älykellon, joka mittaa kaikkea mitä sä teet ja oot…

Christina:
Haha! No en sentään. Itse asiassa mietin nimenomaan sitä, että vapaa-ajalle ei pitäis asettaa mittareita ollenkaan.

Emma:
Mä jo ajattelin että et kai sentään. Älykello ois ehkä taikinakoneen lisäks viimeinen asia, joka sulta vois löytyä.

Christina:
Haha, joo ei kiitos!

Emma:
Mä tavallaan kyl ymmärrän ihmisiä, jotka haluaa mitata askeliaan ja sykettään ja mitä kaikkea sillä nyt voikaan mitata. Ehkä se auttaa jotenkin siinä paremman elämänlaadun tavoittelussa. Mut samalla mua ahdistaa ajatus, että mun suoritusta seurais koko ajan joku juttu, ja sit aina päivän päätteeksi saisin tietää, olinko tänään riittävä vai en.

Christina:
Nimenomaan just toi. Paremman elämänlaadun tavoittelun ymmärrän kyllä, sitähän jokainen meistä haluaa. Mutta sitten jos sitäkin vaan mitataan, siitä tulee helposti suorittamista. Ja parantaako se sit sitä elämänlaatua kuitenkaan? Fyysisesti varmasti, mutta entä henkisesti?

Emma:
Luin sairaan hyvän artikkelin, jossa puhuttiin just siitä, miten me ihmiset eletään ihan kummallisessa harhaluulossa, että me voidaan hallita kaikkea. Että kaikkea pitää voida mitata ja ennustaa, jotta me voidaan paremmin ja kasvetaan ihmisinä. Oikeestihan se on ihan päinvastoin.

Christina:
Ja me varmasti tehdään sitä ihan huomaamatta. Kaikessa pitää olla jokin tavoite: näin monta kirjaa luen tänä vuonna, näin monta kertaa viikossa liikun, näin monta tuntia yössä nukun ja näin monta grammaa proteiinia mätän päivässä naamariin. Ja sitten, kun ne tavoitteet ja ennusteet kusee, alkaa itsensä soimaaminen ja ahdistus iskee.  

Emma:
Mun elämä on täynnä asioita joita teen vallitsevien mittareiden mukaan joko a) liikaa tai b) liian vähän. Vituttaa kun kaikesta tulee huono omatunto…

Christina:
Ikinä ei voi onnistua. Ja just sen olon myötä mä haluan jättää ne tavoitteet ja mittarit työpaikalle, minne ne sopii.

Emma:
Oon aikaisemmin asettanut itselleni jokaiselle vuodelle tavoitteita. Osa on liittynyt koulutukseen tai työhön, osa omaan henkiseen kasvuun. Nyt aattelin, etten aio tavoitella yhtään mitään. Se on jotenkin ihana ajatus. Ettei tarvi parantaa millään elämän osa-alueella, tai olla ylipäätään millään mittarilla yhtään mitään.

Christina:

Mulla on toiveikas olo siitä, että ehkä meidän uudenvuodenlupaus on jollain tavalla alkanu jo toteuttaa itseään. Arvoasteikolta kohti armollisuutta itseään kohtaan!

Emma:
Palasko sun zen-olo tän keskustelun myötä?

Christina:
Noooo, jos mä vastaan sulle tähän sit ens yön jälkeen…