Ladataan...
Jos oisin tyttö

Mun vanhemmat kantoivat mut kätilöopistolta Roihuvuoreen kaksioon. Siskon synnyttyä asunto vaihtui isompaan, mutta kulmat säilyivät samana. Lauletaan, että Roihuvuoressa pommit tippuu, mutta mun kokemus oli erilainen. Toki lapsuuteen kuuluivat ostarin nurtsilla makaavat alkoholistit, hämyisät lähiöbaarit ja kokonainen kirjo kaikkea, kuten elämään yleensäkin. Mulle Itä-Helsinki oli kuitenkin onnellinen ja turvallinen paikka kasvaa.

Viimeisen vuoden aikana oon jälleen tehnyt idästä itselleni kodin. Samoillut Uutelassa, pyöräillyt Kontulassa, harrastanut Puotilassa. Nauttinut rauhasta, hyvistä lähipalveluista ja lempeästä menosta. Täällä on edelleen mun hyvä elää ja kasvaa.

Mutta mä oonkin etuoikeutettu. Kun mä joudun kulkemaan rasistitapahtuman ohi, tunnen vastenmielisyyttä ja inhoa, mutta en joudu pelkäämään. Muhun ei käydä kiinni, mikrofoniin puhuva kansankiihottaja ei kohdista loukkauksiaan muhun. Sen sijaan hän kohdistaa sanansa, vastenmielisen viestinsä sadoille kanssaitä-helsinkiläisille. Heille, jotka ovat tulleet jostain muualta. Heille, jotka syntyivät Kätilöopistolla, mutta jotka toivotetaan jatkuvasti sinne, mikä on tuttu vain tarinoista. Heille, joiden kanssa kävin rinta rinnan koulua. Heille, joille tää itä on heidän ainoa oikea kotinsa.

Millä oikeudella nää rasistit tulevat tänne meidän kotiimme kertomaan, kuka täällä saa asua? Millä oikeudella he saavat viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen huudattaa vastenmielistä sanomaansa poliisin suojaamana? Meidän on aika osoittaa, ettei heille ole paikkaa täällä. Ei idässä, eikä koko maassa. Allekirjoita vetoomus järjestäytyneen rasismin kirjaamiseksi rikoslakiin. http://www.rasismirikoslakiin.fi

Jokainen ansaitsee paikan kasvaa onnellisena ja turvassa. Jokainen ansaitsee huomisen ilman pelkoa.

 

---

 

Ps. Blogi löytyy nykyään myös Facebookista, käy ihmeessä tykkäämässä.

Ladataan...

Ladataan...
Jos oisin tyttö

Aloitin uudet opinnot, kirjoitin ensimmäisestä viikosta päiväkirjaa. Tässä se on, tiivistettynä koko tunneskaala, kun neljän yliopistovuoden jälkeen aloittaa ihan puhtaalta pöydältä uudessa tiedekunnassa. Millaista on olla taas fuksi?

Maanantai

Istun 550:n kyydissä kohti Viikkiä ja voin lievästi pahoin. Tuijotan pelloilla parveilevia valkoposkihanhia, niillä on varmaan käynnissä syysmuutto ja ainakin tuhat ystävää ympärillä. Tuntuu samalta kuin joskus 16 vuotta sitten mahtoi tuntua, mutta enää ei ole keltaista mekkoa eikä dalmatialaisreppua, äiti ei vie pyörän tarakalla koulun pihalle.

Ensimmäinen infotilaisuus, Koronan auditorio. Selaan Twitteriä ja kuuntelen puolella korvalla huonosti suunniteltua infotilaisuutta.

Tuutoriryhmässä viihtyy. Tuutorit osaavat asiansa, kaikki ovat mukavia. Kampuskierroksella alkaa taas turhauttaa. Kierros on hidas. Tunnen paikat ja en kuitenkaan. Ja vaikka en tuntisikaan, osaan lukea opasteita ja karttaa.

Ensimmäisen orientoivan päivän jälkeen on ihanaa mennä töihin. Vielä ihanampaa on mennä töiden jälkeen kotiin. Oma, tuttu elämä on edelleen olemassa täällä. Uusi kampus ja uudet opiskelutoverit tuntuvat vielä siihen elämään sopimattomilta, irtonaisilta, vääriltä.

En ole varma haluanko mennä huomenna.

Tiistai

Herätyskello soi aiemmin kuin eilen. Nyt pitää muka ehtiä yhteislähtöön. Kuka nekin on keksinyt? Olen heräillyt pitkin yötä siihen etten saa henkeä, ei oikeastaan jaksaisi, mutta skarppaan ja ehdin ajoissa. Bussissa mietin, kuinka paljon vihaankaan olla fuksi.

Yhteislähtö on Infokeskuksen aulasta. Sieltä mennään koulutusohjelmainfoon. Onko tolla väärät diat? Miksi täällä puhutaan typen kierrosta? Mitähän täällä oikeastaan tapahtuu? Sinänsä nämä aiheet kiinnostavat, koska opiskelemaanhan tänne on tultu. Jos jokin asia tässä infossa tulee selväksi, niin se, että kemian opiskelu on Äärimmäisen Tärkeää ja Haastavaa.

Keskiviikko

Herätyskello soi 8.40, sammutan sen saman tien. Flunssa on tänään kiistämätön tosiasia, jonka vuoksi on pakko jättää väliin sekä töihin että kampukselle lähteminen ja nukkua viiteen asti iltapäivällä.

Paras ystävä on majoittunut meillä alkuviikon, odottaen että pääsee muuttamaan uuteen kämppäänsä Kouvolaan. Katson, kun se ja sen matkalaukku illalla lähtevät. Eteiseen jää haikeus.

Torstai

Torstaina vuorossa on opintoneuvojien esittely Ympäristötalossa, joka on uusin suosikkirakennukseni. Ala-aulassa on pröystäilevä suihkulähde, ylemmissä kerroksissa työhuoneita jollaisen voisin haluta itsekin Sitten Joskus.

Illalla ahtaat kertsietkot ja sen jälkeen fuksibileet C-Grundilla. Puolikuntoisena ei jaksa juhlia, mutta tänään uudet opiskelukaverit alkavat tuntua vähemmän pelottavilta. Etkoilla puhutaan ihmisten taustoista ja kiinnostuksen kohteista, bileissä lähinnä taivastellaan, miten paljon porukkaa täällä onkaan. Lähden kotiin ajoissa mutta hyvillä mielin tietäen, että kannatti tulla käymään.

Välillä vilkuilen puhelinta pettyneenä - olisiko se niin vaikea kysyä, että miten menee?

Perjantai

En sattuneesta syystä (eli neljästä keskustakampuksella vietetystä opiskeluvuodesta) johtuen osallistu aamun keskustakampussuunnistukseen. Juoksen kuitenkin töistä mukaan retkelle Harakan saareen. Retken puheenaiheena ovat saariston luonto, linnut, kalat. Voikohan näin ihanaa ollakaan? Tasapainoilemme pienen suon yli kapeilla pitkospuilla, tietääkö kukaan teistä edes minne me ollaan menossa, ja lautta vie meidät takaisin mantereelle liian pian.

Illalla fuksibileiden etkot Kupolissa. Monta kädenpuristusta ja uutta nimeä. Kupolissa on yleensä ne omat ihmiset, mutta näistä en tunne vielä kunnolla ketään. Yksin ei onneksi tarvitse olla, ne sanoo Minna tuu tänne istumaan. Sohvalle mahtuu monta vierekkäin, kun tarpeeksi tiivistää.

Piti tulla vain käymään etkoilla, mutta päädyn kuitenkin itse bileisiin Namuun. Todella, Namuun. Hauskat bileet ja erityishauskat bytdk-toverit, mutta jälkikäteen koko ilta ja yö tuntuu jotenkin häiritsevältä, raskaalta.

Ja kotiin päästyäni orientoiva viikko on ohi. Selvisin. Opin jotain, taisin saada kavereitakin. Ja toivon malttamattomana, että olisi jo maanantai.

Ladataan...

Ladataan...
Jos oisin tyttö

No olihan kesä.

Lähdin kohti tuntematonta kun heinäkuun alussa lensin Skotlantiin elämäni ensimmäistä vaellusta varten. Suunta kävi ylämaille West Highland Waylle. Jännitys oli kova, pää täynnä pelkoja ja mietteitä, mutta kun otin bussin alkupisteelleni niin siitä sitä vain lähdettiin. Kovalla vauhdilla ja keveällä päällä. Minä, täysin erätaidoton kaupunkilainen, joka ei ole koskaan kasannut telttaa saatika nukkunut siinä. Puhumattakaan kompassin lukemisesta tai trangian käytöstä.

 

 

Neljä päivää, noin 90 kilometriä, yli vuorten ja laaksojen. Kalliokiipeilin 16-kiloinen rinkka selässä itseni kokoisilla, liukkailla kivilohkareilla, kävelin tuntikausia alamäkeen peläten varpaankynsieni puolesta ja iltaisin koitin mahduttaa turvonneita jalkateriäni leirisandaaleihin (eivät mahtuneet). Päivän ensimmäiset 10 kilometriä lähtivät aina reteästi, niin jalkojen kuin päänkin puolesta, mutta sen jälkeiset 12+ olivat täyttä taistelua oman itsensä kanssa. Mutta mä tein sen. Mä kävelin Fort Arthuriin ja todistin itselleni, että oon kovempi muija kuin kuvittelin.

Tässä otteita vaelluspäiväkirjastani:

 

 

Päivä 1

Otan junan ja bussin Balmahaan, sillä aikaa vaellukselle on rajallisesta ja alkumatkasta on metsähakkuita, jotka haluan välttää. Saavun paikalle, näpsäisen ekan kuvan ja lähden kävelemään. Mieli on riemuisa: tässä sitä nyt kävellään, ihan oikeana vaeltajana! Ekan nousun jälkeen naurattaa. Hiki puskee pintaan, rinkka mukautuu selkään ja endorfiinit lähtee jylläämään. Järvi vierellä on kaunis, joka puolella on vihreää. Vastaan tulee kauniita saniaisia, aukeita laitumia täynnä lehmiä ja kevyesti kuljettavalla polulla on kanssavaeltajia, jotka neuvovat muun muassa nousutekniikan kanssa. Kolmannelle vuorelle onkin jo helpompi nousta, kun suuret harppaukset vaihtuvat lyhyisiin askeliin. Matka taittuu rattoisasti seitsemänkymppisen teräsvaarin kanssa vaellustarinoita kuunnellen. Ekan kymmenen kilometrin jälkeen jään järvenrannalle tauolle.

 

 

Mä kävelen yksin valtavassa metsässä. Aivan yksin, keskellä valtavien puiden ja hiljaisuuden. Valtavia saniaisia, pelottavia havupuita, ei ketään muuta koko polulla tuntikausiin. Olen täällä ylhäällä vuorella ja jokainen laskeutuminen pelottaa – se tarkoittaa aina seuraavan kulman takana tuplasti korkeampaa nousua. En löydä itseäni enää kartalta, enkä tiedä onko kilometrejä edessä kolme vai seitsemän. Tauko kutistuu puolikkaan kitkatin kokoiseksi, sillä en halua jäädä metsään yksin pimeällä. Painan menemään.

Tuntien jälkeen näen Inversnaidin, illan kohteeni, kyltin ja romahdan. Siis konkreettisesti romahdan kyltin päälle. Mikään ei ole ikinä tehnyt mua yhtä helpottuneeksi. Töpötän tunnottomilla ja turvonneilla jaloillani viereiseen hotelliin ja toivon, että tämä on mun majapaikka. Mussa ei ole enää rahtustakaan energiaa, jaloista ei lähde enää metriäkään. Hotelli on väärä, mutta he soittavat respasta jonkun hakemaan mut. Ikinä ei ole autokyyti tuntunut yhtä hyvältä. Ikinä en ole ollut yhtä kiitollinen.

Hostellilla oon ihan rikki, poikki, poissatolaltani ja poissa kehostani. Itken. Itken väsymystä ja sitä, että kuvittelin tän olevan kiva loma. Kävelen haamuna ja heikkona ravintolaan. Lasagnea ja lasi viiniä, ympärillä yhtäkkiä mukavia ihmisiä, joiden kanssa keskustella.

Nukahdan sinisiin tartar-lakanoihin mieli piristyneenä. Ihmisten seura, kanssamatkaajat ja poliittiset keskustelut tekee ihmeitä.

Päivä 2

Herään kahdeksalta ja mieli on parempi. Lähden alamäkeen tihkuvaan sateeseen ja kohti järven viertä vievää polkua. Uusi päivä, uusi energia, kirkas mieli.

Ensimmäinen osuus (11 km) Inversnaid-Inverenran väli on aivan kamalaa. Pelkkää ylös ja alas kiven lohkareita ja vuoren kallioista reunaa. Kalliokiipeilyä rinkka selässä matkalla, joka ei vain lopu koskaan. Tyhmä minä, miksi mä oon täällä, miksi luulin että tää on kivaa. Seuraava kylä näkyy jo vuoren päältä, mutta se ei koskaan ilmesty kulman takaa. On ainoastaan kilometrejä, kilometrejä, kilometrejä kuljettavana. Lohkareet vaihtuvat ruohoon ja kukkiin, mutta kuka niitä jaksaa katsella.

 

 

Taukopaikalla aurinko paistaa sateisen päivän jälkeen. Juon skotlantilaista irn bruta ja hämmennän linssejä trangiassa. On keveämpi hengittää.

Kasaan kaikki voimat ja jatkan matkaa. Seuraavan osuuden polku on helpompi. Polku on hiekkainen ja leveämpi, polulla on paljon muita kävelijöitä. Aurinko paistaa, ympärillä on vuoret ja aukeat laaksot, ruohoa. Purot valuvat vuorien rinteitä alas isoiksi tyrskyiksi.

Keskellä tietä on lauma lehmiä. Raskaana olevia, valtavia lehmiä ja niiden vasikoita. Ne katsovat suoraan päin kun ne ohittaa hitaasti ja äkkiliikkeitä tekemättä. Vasikat juoksevat karkuun, lehmät jäävät onneksi paikoilleen. Sillä adrenaliiniryöpyllä kävelee kevyesti kilometrejä.

 

On lampaita ja vihreitä niittyjä. Hitaasti kuluva ilta ja kilometrit. Crianlarich on kilometrin päässä poissa polulta, mutta sinne on mentävä, sillä teltta on pystytettävä jonnekin.

Kylässä ei ole leirintäaluetta, joten teltalle on löydettävä maastosta paikka. Pienen aidan vieressä, puiden takana piilossa on tasainen kohta. Pystytän ekaa kertaa teltan. Maa on kivikovaa ja hakkaan teltan piikkejä kiviseen maahan parhaani mukaan. Hyttyset yrittävät syödä, mutta hyttysverkko pitää ne loitolla. Telttaa se ei kuitenkaan pelasta, vaan oranssi teltta on varsinainen hyttysjuhla. Suihkutan teltan täyteen hyttysmyrkkyä ja kadun sitä heti – happi loppuu ja teltasta on rynnättävä ulos. Mutta mä saan teltan pystyyn ja se näyttää asuinkelpoiselta, joskin epäilyttää kun yöllä alkaa varmaan sataa, että onko teltta pingotettu vettäpitäväksi. Kylän kaupasta ostetut etikkasipsit ja kylmä sitruunalimu haihduttaa murheet aika pieniksi.

 

 

Teen trangialla ruokaa, luen hetken kirjaa ja kääriydyn kaikkiin vaatteisiin, joita omistan. Pipo silmillä ja lapaset kourissa sulloudun makuupussiin ja toivon unta.

Päivä 3

Olen herännyt yöllä lukuisia kertoja kylmyyteen. Aamulla oon hereillä ennen kahdeksaa ja pistän kamat kasaan. Teltta ei enää mahdu rinkkaan enkä jaksa pakata uudestaan. Kaikki roikkuu ulkopuolella ja rinkan koko kasvaa.

Alkumatka on kuin Kainuusta. Havuja, kanervaa, tutun näköistä metsää. Kävellä on kevyt ja pehmeä, kun polku on havuista kasattu. Päivä on tihkuinen, mutta kevyt. Askel ei paina, kävely on helppoa. Kertaakaa en kiroile matkallaoloani, kertaakaan en kysy, miksi olen täällä. Luonto on hiljainen ja kaikkialla ympärillä.

 

 

Tauko Tyndrumissa. Istun huoltoaseman pihalla prätkäparkin vieressä keittämässä ruokaa. Tihuttaa vettä, kasvisliemikuutiossa keitetty kvinoa ja linssit maistuvat hyviltä. Keski-ikäinen prätkämimmi on huolissaan musta, kun oon yksinmatkustava nainen. Oma huoli haihtui jo ekoilla matkan metreillä – ei täällä polulla ole muuta pelättävää kuin oma pää.

Päivän toiset 11 kilometriä ovat rankat. Tähän asti kuljetusta matkasta rankimmat Sataa, tie on kivinen. Pienet kivet tuntuvat kengänpohjien läpi ja raastavat jalkoja. Tunnen, kuinka rakkulat syntyvät ja jalat turpoavat kengän reunojavastaan. En usko, että matka loppuu ikinä. Sade viimoo kasvoja, kaikki on märkää ja kurjaa.

Mikään ei voita sitä tunnetta, kun tajuaa olevansa perillä. Kun uskaltaa viimein toivoa ja uskoa, että tänään ei tarvitse kävellä enempää. Kun avaa viimeisen pienen sipsipussin ja suu täyttyy etikkasipseistä, suolasta, energiasta. Fleece on pehmeä ja lämmin, sen syliin on luksusta kääriytyä.

Leirintäalueella pistän teltan pystyyn. Se on helpompaa, maa on pehmeää ja on ihanaa nähdä telttojen kupolikattojen meren ympärillään. Pitkä kuuma suihku saa tuntemaan itsensä ihmiseksi. Vien kaikki tavarat kuumaan kuivaushuoneeseen ja toivon, että voisin itsekin jäädä sinne. Mikään ei olisi ihanampaa kuin nukkua lämmittimen vieressä hikisten vaatteiden alla. Paikkaan rakkulat ja teippaan jalat, jotka eivät turvotuksen takia mahdu sandaaleihin. Mutta se ei haittaa, tänään ei tarvitse kävellä kuin kauppaan.

Ruokaa ja pikkupullo viiniä. Antihistamiinia naamaan ja uni tulee heti kun pää osuu telttakankaaseen.

Päivä 4

Proteiini- ja hedelmäpatukoita aamupalaksi. Tänään ei enää keitellä, tänään päästään perille. Mieli on positiivinen. Ihan sama mitä tänään tapahtuu, tänään tää loppuu.

Lähtö alkaa heti pelkällä ylämäellä ja nousulla. Ensimmäinen tunti on mennyt ja tiukkaa tekee. Polku on täynnä muita vaeltajia, mutta valtaosa on päiväretkeilijöitä kevyien reppuineen tai juoksijoita rautaisine askelineen. Kaikki menevät ohi oikealta ja vasemmalta ja itse jää polulla painamaan tasaisen tappavaa vauhtia. Oma hitaus turhauttaa, mutta kovempaa ei lähde. Päivä on täyttä henkistä harjoittelua: kuinka jaksaa kun ei jaksa, ihan vain sen ajatuksen voimalla, että tänään tää päättyy?

 

 

Sade on piiskaavan kylmää. Pelkään hypotermiaa, en enää tunne mun käsiä. Oon pukenut hölmönä ainoastaan t-paidan takin alle ja kylmyys hiipii käsistä käsivarsiin. Jalkoihin sattuu ja pissattaa, mutta millään muulla kuin kylmyydellä ei ole väliä. Maslown tarvehierarkia toimii. Sade taukoaa ja vaihdan vaatteet. Seison märässä laaksossa rintaliiveissäni ja koitan kiskoa termokerroksia ja villapipoja päälle niin vauhdilla kuin pystyn. Lämpö täyttää koko kehon, sade lakka vaivaamasta kun päässä on kasa villaa ja koko olo helpottaa. Seuraavaksi on pakko juosta pissalle raunioiden taakse, sillä puita ei tällä osuudella ole laisinkaan. Enää häiritsevät jalat, mutta niiden kipeydelle ei voi mitään.

Matka käy aukean laakson läpi. Puuton, vihreä, karu, tuulinen ja sateinen. Polun voi nähdä jatkuvan kilometrien päähän. Ruohoa ja värikkäitä gore-tex takkeja silminkantamattomiin. Kuljen mustissani, enkä mieti enää mitään.

Viimein alkaa alue, jossa on metsähakkuilta jäänyt puita. Puiden alla sateessa lyhyt, proteiinipatukan mittainen tauko. Harvat puukeskittymät muuttuvat kilometrien taittuessa metsään.Metsä on synkkä: kuivunutta havua ja pimeää. Matka on pelkkää alamäkeä. Alas, alas, aina vain. Sitten viimeisiä nousuja ylös, ylös, aina vain.

Loppuosa matkasta on pelkkää alamäkeä. Pari tuntia kun kulkee kivisellä polulla aina vain alaspäin, alkaa unelmoimaan nousuista. Kaikki rakkulat jalkaterissä hajoaat, pelkään varpaankynsien puolesta. Etureidet polttelee. Lopulta polku vaihtuu asfaltiksi ja Fort William lähenee.

1,5 km ennen maalia alan itkeä. En vain enää jaksa. Mussa ei enää ole mitään – ei energiaa kehossa, ei taisteluntahtoa mielessä. Kaikki on liikaa, jokainen askel on liikaa. Asfalttitie kääntyy pois metsästä ja ensimmäiset talot tulevat vastaan, enkä uskalla huokaista helpotuksesta. Kokemus on osoittanut, että kun luulee olevansa perillä on kävelyä edessä vielä ainakin kilometri. Nielen surkeaa mieltäni ja laahustan eteenpäin sumussa.

 

 

Maalissa.

Niin paljon tunteita. Ylpeys, helpotus, epäusko, tuska ja väsymys tiivistyy koko kehossa ja tulee ulos kyynelinä. Mä tein sen. Mä selvisin. Siinä mä istun, enkä voi uskoa sitä. Mä tein sen.

Ruokakaupassa on tuoreita hedelmiä ja kolmioleipiä. Juna-aseman lattia on viileä jalkateriä vasten, niitä joissa on joka puolella rakkuloita ja irronnutta ihoa. Asemalla on wifi.

Ladataan...

Pages