Eli siis. Ajattelin kertoa vähän siitä, kuka minä oikein olen ja mitä minä elämälläni teen.

(Tulipas eksistentialistinen fiilis.)
 

1. Kielet

Jos mietin sitä, miten kertoisin itsestäni tiiviisti olennaisemmat asiat, aloitain useimmiten ammatistani. Olen tosiaan 25-vuotias lingvisti, tai siis kielitieteilijä. Olen alunperin päätoimisesti opiskellut englannin kielitiedettä, mutta myös nykyään ruotsiin (varsinkin suomenruotsiin) painottaen. Ammattini on ehkä minut parhaiten määrittelevä asia kahdesta syystä. Ensinnäkin, olen kuluttanut noin 85% ajastani kielitieteeseen liittyviin opintoihini viimeisen kuuden vuoden aikana. Toiseksi, juuri kielitieteen opinnot ovat alunperin johtaneet minut ulkomaille asumaan. Lähdin alunperin ulkomaille 19-vuotiaana, kun muutin heti lukion jälkeen Skotlantiin opiskelemaan. Skotlannissa opiskelin Glasgow’n yliopistossa englannin kieltä ja kielitiedettä, sekä kolmen vuoden ajan myös venäjää. Venäjänopintojen takia asuin kolmannen yliopistovuoden ajan Venäjällä opiskellessani Tverin ”pikkukaupungissa” (lainausmerkit johtuvat siitä, että noin viiden miljoonan asukkaan Tver on Venäjällä suhteellisen pieni paikka). Kandidaattiopintojeni jälkeen halusin tehdä maisterintutkinnon, mutta en ollut valmis maksamaan noin £9.000 vuodessa maisterista Iso-Britanniassa. Päädyin siis Alankomaihin, Etelä-Hollantiin sijaitsevaan Leidenin kaupunkiin tekemään vuoden maisteritutkinnon. Tänne nyt jäinkin, ainakin seuraavaksi neljäksi vuodeksi, sillä aloitan kielitieteen tohtorintutkinnon syyskuussa Groningenissa. Huvittavaa kyllä, aikka nyt asunkin Alankomaissa ja pääopintoaineeni on kuuden vuoden ajan ollut päätoimisesti englannin kieli ja kielitiede, jotenkin päädyin tekemään tohtoraatintutkintoa joka liittyy päätoimisesti suomenruotsiin. Elämä on joskus todella outoa!
 

2. ruoka, matkustelu

Minun on vaikea valita toiseksi olennaisin asia itsestäni, sillä kielitieteen ohella suurimmat kiinnostukseni kohteet ovat suhteellisen tasavertaisesti ruoka ja matkustelu. Yhdistelen toki nämä kaksi asiaa mielelläni, ja matkustelessa olen vähintäänkin yhtä kiinnostunut paikallisesta ruoasta kuin kultuurista. Viimeksi kävin nyt kesäkuussa Istanbulissa, ja olisin varmasti lihonnut viisi kiloa matkan aikana, ellei koko kaupunki olisi yhtä hikistä ala-ja ylämäkeä ja sightseeing siksi käytännössä kokopäiväistä salilla käyntiä.

Kotona teen myös mielelläni ruokaa, mutta usein olen liian laiska nähdäkseni kauheasti vaivaa jos minulla on töiden takia kiire, varsinkin jos teen ruokaa vain itselleni. Mutta kun minulla on vapaapäivä tai kun poikaystävä S on käymässä (tai minä hänen luona) voin viettää montakin tuntia keittiössä. Onnekseni S pitää ruoanlaitosta jopa enemmän kuin minä, joten hän tekee mielellään ruokaa viikonpäivisin, vaikkakin kymmenen tunnin työpäivän jälkeen. Ei ehkä ole mitään parempaa (ainakaan minun mielestäni) kun partneri joka on hyvä kokki. Glasgow’ssa asuessani yksi kämppiksistäni oli 25-vuotias jätkä, jonka luksusillallinen koostui ruokalajista nimeltään steak sandwich, eli kirjaimellisesti pihvi kahden valkoisen leipäpalan välissä. Kyseinen kundi myös luuli että kasvatan hamppua ikkunalaudalla, koska hän ei tunnistanut basilikaa. Jätkä halusi epätoivoisesti tyttöystävän, joten hän kävi salsatunneilla, sillä hän toivoi tekevänsä tanssiliikkeilään vaikutuksen naisiin. Itse olin sitä mieltä, että olisi mielummin kannattanut kydä ruoanlaittokurssilla, sillä en tunne yhtäkään naista joka ei arvostaisi sitä että joku tekee hänelle hyvän illallisen.

     Haggis-pitsaa: jotain, jota en itse ikinä söisi.  

3. liikunta

Tosiaankin ruoka on iso osa elämääni, enkä ole kauhean tarkka siitä, miten paljon syön. Syön mielelläni paljon vihanneksia, enkä ikinä syö eineksiä, mutta en myöskään koe huonoa omatuntoa jos joskus huvittaa syödä hampurilaisia ja ranskalaisia. Siksi minun on myös liikuttava jonkun verran, jotten venyisi kauheasti vaakasuuntaan. Glasgow’ssa kävin salilla ja lenkkeilin, mutta Alankomaissa on se mahtava puoli, että joka päivään kuuluu hyötyliikuntaa pyöräilyn takia. Kun pyöräilee aina kaikkialle, tekee sitä päivässä helposti monen kilometrin lenkin ilman että edes miettii asiaa. Jos sitten vielä tekee parin- tai kolmenkymmenen kilometrin pyörälenkin kerran tai kaksi viikossa, ei siellä salilla kauheasti tarvitse ravata. Tämä on minulle täydellistä, sillä salilla treenaaminen ei ole oikein ollut minusta koskaan kivaa. Ensinnäkin minusta on tylsää tuijottaa seinää treenatessa, ja toiseksi tuntuu aina että salilla käynti on kauheaa toisten kyttäämistä. Glasgow’ssa yritin aina käydä aikaisin lauantaiaamuna, jotta voisin puskutella ihan rauhassa eikä tarvitsisi jonottaa tiettyihin laitteisiin. Venäjällä sali oli harvoin niin täynnä että joutui jonottelemaan, mutta siellä taas katsottiin oudosti kun ulkomaalaiset kehtasivat tulla treenaamaan ilman meikkiä naamassa.

4. luonto

Yksi asia, mikä minua vähän harmittaa Alankomaissa, on luonnon puute. Onhan täällä jokunen puu siellä ja täällä, mutta ne harvat metsät jotka maasta löytyy ovat täysin keinotekoisia. Tulen itse alunperin maaseudulta, Länsi-Uudenmaan rannikolta, ja minun on vaikea tottua siihen, että oikeaa villiä luontoa on mahdoton täältä löytää. Toisaalta en kyllä ole ikinä aikuisiällä halunnut maalla asua, joten ei pitäisi kauheasti valittaa. Ja täällä kuitenkin kaupunkisuunnittelu niin onnistunutta, että edes keskustasta ei tarvitse kauan pyöräillä jotta pääsee pois kaupungin kohinasta, vaikkakin luonto koostuu enimmäkseen pelloista ja jokusesta suosta. Sitä ei oikein ymmärrä miten hieno luonto Suomessa on, ennenkuin muuttaa jonnekkin missä oikeaa luontoa ei ole nimeksikään.
 

Toisin kuin Alankomaissa, Skotlannissa on uskomattoman kaunis luonto.

5. minä itse

Olen rasittavan neuroottinen perfektionisti. Ei sitä nätimmin voi sanoa. Haluan aina että kaikki on just niin, juuri miten ja milloin minä sen haluan. Koulussa halusin aina olla paras, mieluiten parempi kuin muut, ja tämä on jatkunut läpi lukion sekä yliopiston. Hyvä ei ole ikinä tarpeeksi: jos arvosanaa pystyisi vielä korottamaan, en ole saavuttanut tavoitettani. Ja koska on mahdotonta aina saavuttaa parastata, joudun tietenkin usein pettymään. Lisäksi ärtyynnyn mielettömästi, kun muiden ihmisten hitaus tai laiskuus vaikuttaa jotenkin minuun. Monesti muut eivät edes oikeasti ole hitaita tai laiskoja, mutta minusta kaiken voi aina tehdä paremmin, nopeammin, tehokkaammin.

Vuosien varrella olen vähän oppinut rajoittamaan neuroottisuuttani. Olen ymmärtänyt, ettei aina voi tehdä kaikkea sataprosenttisesti (ei ketään kiinnosta jos sait statistiikankurssilta vain seiskan), sekä, että on vain siedettävä, jos muut ovat hiukan vähemmän tehokkaita (ei ole maailmanloppu, jos poikaystävä haluaa nukkua keskipäivään asti sunnuntaina). Olen nähnyt paljon vaivaa viimeisen kuuden vuoden aikana jotta niinsanoitusti chillaisin, mutta objektiivisesti olen silti edelleen luultavasti keskivertoihmistä noin viisi kertaa vaativampi itseäni ja muita kohtaan.

Oma kansallisidenttiteettini on joskus ehkä vähän hakusessa. Olen oikeasti suomenruotsalainen, mutta kirjoitan nyt tätä blogia suomeksi, suureksi osaksi jotten unohtaisi suomenkieltä kokonaan. Suomessa useimmat ystäväni ovat ja ovat aina olleet täysin suomenkielisiä, joten suomenruotsalainen identtiteettini ei ollut ikinä kauhean vahva. Ulkomailla on aina helppoa sanoa, että on suomalainen: pohjoismaalaisiin kansalaisuuksiin harvoin liittyy ennakkoluuloja, ainakaan negatiivisiä sellaisia. Kuitenkin vietettyäni neljä vuotta Skotlannissa suuri osa identtiteettiäni on myös skotlantilainen, ja tunnen vahvaa yhteenkuuluvuutta brittiläisen ja skottilaisen kulttuurin kanssa. Nyt myös alkaa Alankomainen kulttuuri vaikuttaa minuun, sillä olen huomannut olevani suorapuheisempi, äänekkäämpi, sekä vähemmän huolestunut muiden mielipiteistä kuin ennen.

Kulttuurieroista näiden kolmen maan välillä kirjoitan myöhemmin, mutta tällä hetkellä voin sanoa, että identtiteettini leijaillee jossain perfektionistisuomalaisen, kiroilevan chit-chat skottilaisen, ja röyhkeän hollantilaisen välillä.