Ennen kuin huomaatkaan…
Siis kyllähän se aika rientää. Tuntuu että vasta olin lähdössä takaisin Suomeen koko pitkäksi kesäksi, ja nyt on jo lokakuun 14. päivä ja olen ollut takaisin yliopostolla neljä viikkoa.
Olen muuten ihan törkeän kiireinen. Senior Honours, kandidaattitutkintoni viimeinen vuosi, on yllättävän stressaavaa aikaa. Minulla ei edes ole kuin neljä kurssia, eihän sellaisen määrän pitäisi tuntua missään lukuvuoden aikana. Kuitenkin siihen päälle lisättynä on kandin tutkielma, joka on kahden normaalin kurssin arvoinen. Tuntuu että päiväni kuluvat joko siihen, että olen liimautunut tietokoneen näppäimistöön, tai siihen, että kannan kirjoja edes takas yliopiston kirjastosta. Eikä tämähän nyt olisi mitenkään katastrofaalinen määrä työtä, ellen olisi asettanut itselleni tavoitteeksi sen ensimmäisen luokan tutkinnon. Ihan vain koska valmistuminen ei muutenkaan ole tarpeeksi stressaavaa.
Päätin myös olla reipas tyttö ja aloittaa hollanninopiskelun. Käyn siis kerran viikossa kahden tunnin hollanninluennolla. Kurssi on yliopiston tarjoama lyhyt iltakurssi, joten se on vain 20. viikon mittainen, mutta ajattelin että se toivottavasti edesauttaa ensi vuoden hakemuksiani hollantilaisiin yliopistoihin. Britanniaan jääminen maisterin ajaksi ei ole vaihtoehto, ihan vain opintojen hintojen takia mutta nyt myös Brexitin myötä. Haluan olla turvassa poissa tältä saarelta hyvissä ajoin ennenkuin helvetti on kunnolla irti.
Jotenkin se tieto että tämä on viimeinen vuoteni Skotlannissa on kyllä muuttanut perspektiiviäni vähän. Kaikki asiat, jotka rasittivat tosi paljon aikaisempina vuosina, kuten ikuinen sade, byrokratia, ruoan huono laatu ja naurettavat elinolosuhteet eivät masennakaan tänä vuonna. Olen hyvin tietoinen siitä että noin kahdeksan kuukauden päästä minun ei enää tarvitse huolehtia siitä että vaatteeni homehtuvat vaatekaapissa ikuisen kosteuden takia. Tai siitä, mitä käy jos tuleekin pakkasta ja putket talon seinässä jäätyvät. En murehdi näitä asioita läheskään niin paljon kuin aikaisemmin, eli voin oikeasti nauttia Glasgowsta sekä Iso-Britanniasta muutenkin enemmän. Oikeastaan tämä kaupunki kaikessa likaisuudessaan ja äänekkyydessään on hyvin kaunis. Rakastan pieniä pubeja joissa skottilaiset folkbändit soittavat livenä sunnuntai-iltaisin. Rakastan punaisia postilaatikoita ja ah, niin turhia punaisia puhelinkoppeja, sekä vanhoja sinisiä poliisikoppeja joista nykyään myydään kahvia ja munkkeja. Rakastan Tylypahkannäköistä yliopistoani sekä Glasgow’n naurettavaa ympyrää kiertävää Clockwork Orange-metroa. Rakastan jopa Glasgow’n murretta, vaikka se vielä neljänkin vuoden jälkeen joskus aiheuttaa minulle päänvaivaa.
Kai tämä mielentila on graduation goggles, sitä kun tietää että jokin on loppumassa joten se alkaa näyttää paremmalta kuin ennen. Tosin olen varma että tulen tämänkin vuoden aikana vielä monesti kiroamaan kämppääni ja sitä että ikunoista vetää ja ettei Glasgow’ssa voi ikinä olla kunnolla lämmin sisällä. Ja että kirjat, vaatteet, paperit, kaikki omaisuus on aina hiukan kostea ja haisee aina vähän homeelle, vaikka mitä tekisit. Mutta ei sille mitään voi, paras vain käpertyä villapaitaan, vetää kunnon suomalaiset villasukat jalkaan ja juoda litratolkulla teetä. Sitä ainakin löytyy täällä aina.