Uusi alku Alankomaissa
Uusi alku tosiaan. Aloitin tämän blogin kaksi vuotta sitten, mutta jotenkin kirjoittaminen jäi yliopistokiireiden vuoksi ja unohdin blogin olemassaolon lopulta kokonaan. Tämä on hyvinkin paljon minun tapaistani: aloitan innolla uuden projektin, mutta vähän ajan päästä alan menettää intoa ja lopulta unohdan asian kokonaan. Nyt yritän kuitenkin jatkaa tätä kyseistä projektia, vaikka viime blogipostauksestani on vierähtänyt melkein kaksi kokonaista vuotta. Ne kaksi vuotta ovat menneet hujauksessa: viime blogipostauksessani olin vasta aloittanut viimeisen kandidaattivuoteni opinnot Glasgow’ssa, ja nyt olen juuri päättämässä vuoden maisterinopinnot Alankomaissa. Siksi haluan tässä postaksessa verrata hieman yliopistokokemuksiani näissä kahdessa maassa.
Luen hymy huulillani valituksistani stressistä Senior Honours-vuoden opinnoista: olisinpa silloin tiennyt miten paljon enemmän tuo Alankomaiden maisterintutkinto vaatisi. Luulin tekeväni paljon töitä arvosanojeni eteen University of Glasgow’ssa, ja varmastikin tein enemmän töitä ja stressasin enemmän kuin monet muut. Kuitenkin se työmäärä ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä minua odotti maisterintutkinnon aikana. Olin hakenut ja päässyt Leiden Universiteitiin, jossa on (jos nyt kaikenmaailman university rankingseja on uskova) Alankomaiden paras ja tunnetuin humanistinen tiedekunta. Ajattelin että jos saan hyvät maisterinpaperit kielitieteestä Leidenista olisi helpompaa saada töitä tai tohtoraatinpaikka Alankomaissa, siihen verrattuna että olisin saanut paperit jostain vähemmän tunnetusta yliopistosta. En kuitenkaan ikinä olisi voinut kuvitella miten vaikeaa se ”hyvien papereiden saaminen” tulisikaan olemaan.
Yllä: Glasgow’n yliopiston päärakennus kaikessa Tylypahkamaisessa komeudessaan.
Alla: Glasgow’n yliopiston päärakennuksen sisäpiha.
En ole koskaan opiskelut suomalaisessa yliopistossa, joten en tiedä miten suomalainen yliopistojärjestelmä eroaa brittiläisestä tai hollantilaisesta. Olin kuitenkin kuvitellut, että hollantilaiset yliopistot olisivat järkevämpiä ja paremmin järjestäytyneitä kun brittiläiset, ottaen huomioon brittien yleisen byrokratiasotkun. Kävi kuitenkin ilmi että ainakin kielitieteellinen tiedekunta University of Glasgow’ssa oli sata kertaa paremmin organisoitu kuin vastaava tiedekunta Leidenissa.
Skotlannissa ja koko Britanniassa on hyvin selkeät vaatimukset eri arvosanoille, ja University of Glasgow’ssa oli aina hyvinkin selkeää, mitä opiskelijalta vaadittiin jotta saavuttaisi tietyn arvosanan. Koska tämä standardisointi on niin laajaa ja toimivaa, opiskelija pystyy helpommin selvittämään, mitä professori voi häneltä vaatia esseen kirjoittaessa, ja opiskelijoiden arvosanoja voi myös verrata keskenään helposti. Skotlannissa arvosanoja on muutamia eri asteita (A, B, C, D), joihin vielä lisätään numeroita näyttämään, onko arvosana asteen ylä- vaiko alapäässä. Hyvien arvosanojen saanti tietysti vaatii paljon töitä, mutta opiskelijoilla on käytännössä käytössä arvosanalista, jossa lukee selkeästi, miten esimerkiksi A1 (korkein, ensimmäisen asteen arvosana) eroaa B3:estä (toisen asteen matalin arvosana).
Yllä: Leidenin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan sisäänkäynti.
Alla: Galgewater-kanaali Leidenin keskustassa.
Alankomaissa yliopistojen arvosanat muistuttavat pinnallisesti suomalaista ala- ja yläastearvosanoja. Virallisesti mahdollisia arvosanoja ovat 5, 6, 7, 8, 9, ja 10, joskin opiskelijan on saatava vähintään joko 5.5 tai 6.0 (riippuen kursissta ja yliopistosta) päästäkseen kurssista läpi. Yliopistosta ja kurssista myös riippuu, annetaanko vain kokonaisia arvosanoja vaiko myös kymmenesosia, esimerkiksi 7.5 tai 8.8. Systeemin perusidea on siis ihan järkevä, mutta käytännössä todellisuus on toinen. Alankomaissa arvosanat 6 ja 7 ovat täysin tyydyttäviä, ja arvosana 8 tarkoittaa jo todella hyvää työtä. Numero 9 taas vaatii erinomaisuutta jo siinä määrin, että se annetaan todella harvoin. Tämä myös tarkoittaa että arvosana 10 on käytännössä olematon, sillä se vaatisi täydellisyyttä, jota ei tietenkään voi ikinä tavoittaa. Joten vaikka periaatteessä hyväksyttäviä arvosanoja on 5 eri, käytännössä annetaan vain arvosanoja 6, 7, 8. Tämä liittyy Alankomaiden doe maar normaal-ideaaliin, jonka mukaan yhteiskunta toimii parhaiten kunhan kaikki osaavat käyttäytyä ”normaalisti”, eli samankaltaisesti. Tämä idea toimii periaatteessa hyvin, koska se tarkoittaa, että voit periaatteessa tehdä mitä haluat ja olla millainen vaan haluat, kunhan et häiritse muita tekemisilläsi julkisesti. Mutta doe normaal-idean hejastuessa opintoihin se tarkoittaa että on turha kurkottaa ”normaalia” korkeammalle: kun 6, 7 ja 8 ovat jo hyviä arvosanoja joita kaikki saavat, miksi yrittäisit saavuttaa ysejä tai kymppejä?
Jos nyt kuitenkin pyrit olemaan parempi kui keskiverto opiskelija, varaudu siihen, että yliopisto vie kaiken vapaa-aikasi. Minulla itselläni oli keskimäärin kolme kurssia viikossa, mutta käytin kaikkien tehtävien ja esseiden ja tutkimusten tekoon keskimäärin 8–10 tuntia päivässä, kuusi päivää viikossa. Tosiaan vaadin varmastikin itseltäni enemmän kun monet muut, mutta en missään vaiheessa olisi pystynyt hyväksymään seiskaa ”hyvänä arvosanana” jostain tärkeästä kurssista.
Korkeiden arvosanojen saavuttamattomuuden lisäksi arvosanojen standardisointi yliopistoissa on melken olematon. Käytönnössä se tarkoittaa, että on oikeasti tiedettävä, mitä juuri kyseinen professori haluaa tehtävästä, koska yliopisto ei mitenkään tiedota minkälaista arvosaanaa pitäisi saada millaisesta työstä. Sekä työn sisältö että ulkomuoto on siis mukautettava jokaisen opettajan mukaan erikseen, koska mitään kultaista standardia ei ole olemassa.
Vaikka nyt paljon valitankin arvosanoista, on minun myönnettävä että Leiden University on todella hyvä yliopisto, ja useimmat minun professorini olivat todella mukavia. Haluan kuitenkin nostaa tämän arvosanaongelman esille, jos vaikka joku on hakemassa Alankomaihin opiskelemaan. Ongelmahan ei ole suuri, jos opintojen jälkeen haluaa jäädä Alankomaihin. Täällä kaikki tietävät, että jos päättötodistuksessasi lukee cum laude (keskiarvo 8.0) tai jopa summa cum laude (keskiarvo 9.0), olet yliopistosi parhaimpia oppilaita. Mutta jos olet opintojen jälkeen muuttamassa ulkomaille, saattaa olla hankala selittää, miksi Alankomaiden 8.0 keskiarvo onkin parempi saavutus kun miltä se vaikuttaa.
Alankomaiden puolesta on kuitenkin pakko sanoa, että maisterivuoden jälkeen olen paljon kriittisempi myös University of Glasgow’n kielitieteen opettamisesta. University of Glasgow on todella hyvä yliopisto, mutta kieliteteelliset opinnot painottavat paljon historialliseen kielitieteeseen. Minusta oli toki todella kiinnostavaa lukea Beowulfia alkuperäisellä vanhalla englannilla ja opiskella muinaisislantia, mutta monet modernit aspektit kielitieteestä jäivät välistä. Skotlannissa kielitiede painottuu historiaan, kun taas Alankomaissa moderniin tutkimukseen. Tämän takia jouduin maisterivuoden aikana ottamaan ylimääräisen statistiikkakurssin sekä opetelemaan fonetiikan tietokoneohjelmia itse, koska en neljän vuoden kandidaatinopintojen aikana edes ymmärtänyt että näitä taitoja vaadittaisiin. Mietin usein mitäköhän kaikkea minulta on jäänyt välistä, jos vertaa niihin opiskelijoihin jotka tekivät Alankomaissa enemmän research based-kandidaattitutkinnon. En tietenkään kadu kandidaattivuosiani Glasgow’ssa, mutta toivon silti että olisin ollut tietoinen siitä, miten eri lailla kielitiedettä opetellaan eri maissa. Enhän edes tiedä ollenkaan miltä yliopiston kieliopinnot näyttävät Suomessa!