Hei, kuka puhuu?

Ahimsa, väkivallattomuus. Astangajoogassa on kahdeksan haaraa. Ensimmäinen haara on Yama – asioita, joita ei tule tehdä. Näistä yksi on ahimsa, väkivallattomuus. Väkivallattomuuden periaatetta tulee joogin noudattaa kaikessa elämässään. Helppoa. En vedä ketään turpaan.

Ahimsa tarkoittaa myös, että ihan kaikkea elämää tulee kunnioittaa, myös eläimiä. Okei, vähän vaikeemmaks menee sitten hyttysten ja ampiaisten sun muitten kohdalla. Mutta, onnistuuhan tääkin.

Ahimsaan kuuluu konkreettisten tekojen lisäksi myös mm. ajatukset; älä edes ajattele muista ihmisistä pahaa. Jaahas vähän haastavammaksi menee. Kunnes oppii hallitsemaan mieltään niin hyvin, että osaa kontrolloida, mitä ajatuksia mieleen tulee. Mutta siis opittavissa.

Väkivallattomuuden periaatetta tulee kuitenkin noudattaa myös itseensä. Tässä kohtaa homma menee ainakin omalla kohdallani haasteellisemmaksi. Ihminen on monesti itselleen ankarampi kuin muille. Itseä tulisi kohdella armollisesti, ei pakottaa tekemään jotain, joka loppupeleissä aiheuttaa itselle pahaa, vaikka sillä hetkellä tuntuu, että näin pitäisi tehdä. Sama pätee myös ajatuksien tasolla: älä ajattele itsestäsi pahaa. Haasteellisinta tässä mulle on löytää keskitie: milloin kyse on siitä, että noudattaa väkivallattomuuden periaatetta ja milloin kyse on vaan puhtaasta laiskuudesta tai viitsimättömyydestä. Liiasta mukavuudenhalusta. Helppoa jättää asioita tekemättä ahimsan nimissä. Tällöin kunnon joogi vaan jättää noudattamatta toista joogaan kuuluvaa ominaisuutta, joka on tapas – itsekuri.

Itsekurin nimissä joogaharjoitus on tehtävä säännöllisesti, vaikka joskus laiskottaisikin. Toisaalta taas ahimsan mukaisesti pitäisi osata erottaa, milloin harjoitus olisi hyvä jättää väliin, koska kroppa tai mieli on liian väsynyt.

Helppo ratkaisu tähän mulle olisi se, että harjoitus tehdään systemaattisesti, säännöllisesti, aina. Ei tulisi vahingossakaan kertaa, jolloin laiskuus olisi estänyt mua harjoittelemasta. Toimii jonkun aikaa. Kunnes kroppa ja mieli kyllästyy kuuroille korville menneisiin huutoihin siitä, että syystä tai toisesta välillä olisi tarvinnut lepoa. Ja sitten ihmetelläänkin, miksi se selkä on nyt näin kipee ja pahimmassa tapauksessa tulee isompia kremppoja ja jopa pitkiä pakkotaukoja harjoituksesta.

Itsensä kuunteleminen, todellisen itsensä kuunteleminen – ei sen sohvan tai sängyn, joka huutaa aamulla jäämään makaamaan vällyjen alle sen sijaan, että lähtee aamupakkasissa tarpomaan joogasalille, se on se vaikein juttu. Tässä mä saavutan vaikeusvuoreni lakipisteeseen. Mikä on se oikea ääni ja mikä laiskottelun ääni? Mistä sen tunnistaa? Yleensä olen ratkaissut nämä niin, että vaiennetaan kaikki äänet. Tyhmempikin tajuaa, että toi ei ole kovin kauaskantoinen ratkaisu. Ei oman terveytensä kannalta, mutta ei myöskään sen takia, että silloin ahimsan noudattamisesta tulee suoritus, itseisarvo. Loppupeleissä kaiken tulee olla lähtöisin oman itsensä sisältä. Uskon, että totuus ja aito oikein toimiminen on valmiina jokaisen sisällä. Vaikeus on vaan siinä, että se pitää löytää.

Miksi sen oman äänen kuuleminen ja löytäminen on niin vaikeeta? Luulen, että jokaisen ihmisen luonne vaikuttaa tähän aika paljon. Jos on pedantti suorittaja, niin sen äänen kuuleminen voi olla vaikeampaa, koska mieli hokee koko ajan taustalla, että ”näin kuuluisi joidenkin sääntöjen mukaan tehdä”. Sellainen tyyppi, joka ei anna tällaisten mielen hokemien häiritä, jättää enemmän tilaa sisäiselle äänelleen sekä kehon ja todellisen itsensä viesteille ja osaa siksi tulkita niitä paremmin. Tosin hänenkin pitää osata erottaa se laiskuus sisäisestä äänestään. Sitten taas tyyppi, joka on kovasti kiinni siinä, että mitä muut sanovat tai hänestä ajattelevat, saattaa helposti hukuttaa sisäisen äänensä toisten ihmisten äänien joukkoon. Ihan jopa tiedostamatta tätä. Avain onkin tunnistaa oma luonteensa ja käyttäytymismallinsa, jotta osaa alkaa etsiä sitä ääntään häiriöitten joukosta.

Tärkeää on muistaa väkivallattomuuden periaate itseään kohtaan myös siinä, mitä itsestään ajattelee. Mä ainakin syyllistyn turhan usein siihen, että syyttää ja soimaa itseään vastoinkäymisistä. Tällä tavoin tekee kuitenkin itselleen vielä isompaa harmia. Takertumattomuus on avainasemassa tässä: jos joku menee pieleen, anna mennä, unohda ja jatka eteen päin. Älä jää syyttämään siitä itseäsi. Tai älä jää kantamaan kaunaa toisia kohtaan. Oli syyllinen sitten sinä tai muut, niin anna olla ja jatka eteen päin. Mikään ei kuitenkaan ole pysyvää, niin pahassa kuin hyvässäkin. Jos joku menee hyvin, niin se tulee joskus muuttumaan. Siksi ei kannata takertua edes siihen hyvyyteen. Nauti se hetki, mutta älä takerru, koska huomenna asia voi olla toisin ja silloin tulet pettymään.

Ahimsa tai tapas, itsekuri ei ole vain mystistä joogafilosofiaa, vaan itse asiassa aika käytännön juttuja jokapäiväisessä elämässä ja ulottuu aika moneen elämänalueeseen. Tasapainoilu, balanssi, kultainen keskitie, kohtuus kaikessa.

Yrityksen ja erehdyksen kautta minä oikeastaan opin koko ajan lisää. Jo se, että tiedostaa sen, että itsellä sen sisäisen äänen kuuleminen on haastavaa, vie oppimista eteen päin. Jonkun ajan päästä se ääni on kuulunut selkeemmin ja sitä on osannut noudattaa. Ja silloin kyllä vaan tietää, että nyt on tehty oikein. Tääkin kaikki on osa matkantekoa ja oppimista, mikä on itse asiassa vissiin tän koko elämisen pointti; pointti ei ehkä olekaan se, että olisi heti kaikessa täydellinen ja valmis. Välillä pitää vaan muistaa muistuttaa itseään siitä.