”Keksipä minulle blogin aihe”, kysyin Reissumieheltä toissapäivänä. Usein hän yllättää minut vastauksillaan ja niin nytkin: ”Kirjoita vaikka kuinka mies syttyy paremmin tuhmista puheista kuin pusuista”. Mielenkiintoista – kuinka hyvin tämä linkittyykään viime viikon kirjoitukseeni Himon verkosta. Eli jatketaan tällä samalla teemalla. Pyysin Reissumiestä avaamaan hieman lisää valitsemaansa aihepiiriä. ”Pusut ja ruusut ovat naisen lämmittelyä varten ja mies tarvii käden sisäreidelle tai tuhmia puheita… kouriintuntuvampaa. Lupausta tai ainakin vihjailua itse toiminnasta. Puristus pepusta, vyön avaamista”. Ajatus alkoi hahmottua, ja mielessäni kävi, että jostain tämä avaus kumpuaa. Etenkin kun huomioimme pari seikkaa: 

• Ajankohta: äitienpäivä ruusuineen oli juuri takanapäin – ne yrittävät loistaa pöydällä ja vihjata jotain
• Roolitus: arkeen ei varsinaisesti tuhmuus mahdu (ei meillä eikä heillä)
• Vallitsevat olosuhteet: meidät erottavat nykyisin 3,7 järjettömän pitkää kilometriä, jotka vain teoriassa ja naiivissa mielessä taittuvat 42 minuutissa jalankulkien tai 12 minuutissa pyörällä. Reaalimaailmassa nämä kilometrit eivät taitu mitenkään – toinen on tavoittamattomissa ja valovuosien päässä
• Klassinen ero: jos haluat jotain, sano se miehelle suoraan. Epäsuorat vihjeet eivät johda haluamaasi lopputulokseen, siinä missä nainen saattaa seurata vihjeitä kuin salaperäistä aarrekarttaa, leikkien yhä kainoa, sievistelevää hupsua.
   

Tykkään itsekin aarrekartoista, huomionosoituksista, kuten ruusuista, kauniista sanoista, kosketuksista, mutta ehdottomasti myös kouriintuntuvammista eleistä kuten pepun taputuksista, yhtäkkisistä otteista lanteella, taivutuksesta intohimoiseen suudelmaan sekä lämpimistä käsistä rintojen päällä. Mutta tällaisessa tilanteessa kun etäisyyttä on valovuosi, ovat villit vihjailevat viestit kenties se ainoa vaihtoehto sytyttää niin nainen kuin mieskin. Totuus on, että suurimman osan ajasta olemme pois toistemme elämistä, iholta, konkretiasta. Meidän yhteinen elämä rakentuukin mielikuvissa, viesteissä, lupauksissa, toiveissa ja haaveissa. Ja rakentuu se lisäksi niissä nopeissa tapaamisissa, jotka ovat erittäin latautuneita, joissa hyödynnetään joka minuutti, jolloin ei käsitetä väärin vaan pelkästään oikein ja jolloin ihan kaikki muu unohtuu ja olemme vain toisillemme läsnä.

En uskalla oikeastaan edes ajatella, millaista arkemme voisi olla, jos asiat olisivat toisin. Asiathan eivät ole toisin, mutta olisimmeko kiihkeinä himosta toistemme kimpussa (aina kun lapset eivät pyörisi jaloissa)? Sytyttäisimmekö toisemme parin vuoden läheisemmänkin yhteiselovuoden jälkeen? Vai tarvitsisimmeko rakastajaa/rakastajatarta siinäkin tilanteessa? Puristaisinko häntä sisäreidestä iltauutisia katsoessamme? Kaappaisiko hän minut ohimennessään syliinsä? Tämä on yhdenlainen liveroolipeli, jossa tulosta ei välttämättä tule, vaan jonka kuvittelemista voimme vain jatkaa tai jonka mahdollisuuden voimme pyyhkiä mielestämme kokonaan ja keskittyä seuraavaan tapaamiseen ja tahtotilan hiomiseen. Niihin olen ottanut – kuulemma hyvän – aktiivisen ja päättäväisen tyylin: antanut muutaman ajankohdan, jotka sopivat. Ja toistaiseksi sopivia yhteisiä aikoja on löytynyt. Niiden aikana 3,7 kilometriä ovat palautuneet normaaleiksi kilometreiksi. Saavuttamaton on silloin palannut saavutettavaksi, ainakin hetkeksi. Sillä välin sanojen on pakko riittää ja ne pitää jaksaa valita harkiten, jotta syke ulottuisi vastakin sielunpohjaan saakka.