Arkea, juhlaa, lainaa vain

Minun pitää muistuttaa itseäni siitä, että Reissumies on kanssani ollessaan vain lainassa eikä juttumme ole menossa mihinkään suuntaan. Oikeasti hänellä – kuten minullakin – on oma arkensa aivan jossain muualla, aivan toisten ihmisten kanssa  Hänen arkikuvioonsa minä en kuulu. Joku on saattanut kuulla nimeni joskus ja muistaa ehkä nähneensä nopeasti, vaihtaneensa pari sanaa, pintapuoliset kuulumiset. Mutta meillä ei ole virallisesti mitään yhteistä. Hädin tuskin tunnemme toisiamme. Virallisesti.

Meitä ei oikeastaan kärsisi nähdä yhdessä. Viime syksynä sattui niin, että mennessämme lounaalle, lounaspaikassa sattui olemaan pomoni ja hänen ystävättäernsä. Lisäksi tuli vastaan muutamia puolituttuja –  tuntui, että kaikki olivat yhtäkkiä päättäneet tulla samaan lounaspaikkaan kuin mekin. Tämä on Kotikaupungin hankala puoli: jos moni alkaa nähdä meitä yhdessä milloin siellä, milloin täällä, tulkintoja tehdään. Tämä on niin pieni kaupunki, että lähes kaikki tuntevat kaikki. Senpä vuoksi on vapauttavaa, jos pystymme karistamaan kotikaupungin tomut kintereiltämme ja lähtemään jonnekin pienelle seikkailuretkelle. 

Kuitenkin aika paradoksaalisesti olen joutunut toteamaan itsekseni: mitä arkisempaa asiaa teen hänen kanssaan, olkoonpa kyseessä vaikkapa kauppareissu, minua kiehtoo se. Harvat arkiset hetket hänen kanssaan ovat suoranaisia juhlahetkiä. Arkea olemme miettineet yhdessäkin. ”Mitä jos kaikki olisikin toisin?” hän kysyi ensimmäistä kertaa noin pari kuukautta sitten. Siitä tuli erittäin mielenkiintoinen leikki. Mietimme, millaista elämämme ja arkemme olisi. Kuinka monta vuotta myöhästyimme toisiltamme? Olisimmeko päätyneet yhteen? Olisiko meillä yhteisiä lapsia? Kuinka kestäisin hänen pitkät työmatkansa ja poissaolonsa? Selviäisimmekö arjen tasalla? Olen monesti ajatellut hänen puolisoaan: olemme erittäin erilaisia ihmisiä, mikä on yksinomaan hyvä asia. En oikeastaan osaa nähdä itseäni hänen paikallaan. Eli en näissä puitteissa ja tässä hetkessä voisi olla Reissumiehen avovaimo, mutta mitä haluan? Rakastajattaren rooli ei ole näkyvä eikä se voi olla virallinen. Minun ei kuuluisi haluta mitään. 

Mitä jos kaikki olisikin toisin -ajatusleikistä pääsimme tulevaisuudennäkymiin. Laajemmin mietimme, mitä me molemmat haluamme ja millä aikavälillä. Konkreettisiin päätöksiin emme sentään ole päätyneet. Mutta mitä jos teemme suuren elämänmuutoksen kun olemme viisissä-kuusissakymmenissä ja muutammekin kaksin jonnekin pieneen rantakaupunkiin tai saareen asumaan? Silloin valintamme ei enää niin suuresti vaikuta lapsiimme, joskin ystävät ja sukulaiset sitä sittenkin vielä ihmettelisivät, puolisot pettyisivät. Hän maalailee mitä kauneimpia skenaarioita maisemista, veneestä ja vanhasta talosta, lyhyeksileikatusta nurmikosta ja laiturista. Itsekasvatetusta ja -pyydetystä ruoasta. Läheisyydestä, rakastamisesta. Tunnelmallisista hetkistä. Niissä on helppo nähdä itsensä ja suorastaan jäädä mielikuviin ja tunnelmiin kiinni, mutta näkeekö hän niissä maisemissa ja mielikuvissaan minut vai Toisen?

Emme voi tietää mitä esimerkiksi viidentoista vuoden päästä tapahtuu ja olemmeko edelleen näin läheisiä. Mutta elämässä tapahtuu kummallisia asioita ja ennustaminen on vaikeaa. Sen sijaan olen nähnyt useita kertoa, että jos jotain asiaa haluaa ja toivoo, se jollain aikataululla toteutuu. Sitä ennen hän on jotain lainattua. Tartun katkeransuloiseen kaipuun tunteeseen, joka kuuluu lainaamiseen ja tavoittamattomuuteen.
Toiveissamme meidän kannattaa olla varovaisia.