Auringonlaskun aikaan

Muutama viikko sitten Liikemies pääsi yllättämään. Hänellä on tapana vierailla Kotikaupungissa silloin tällöin, joskus työasioissaan, joskus siviiliasioissaan. Joskus hän ilmoittautuu minulle, useimmiten ei. Joskus hänellä on aikaa, useimmiten ei. Kirjoitin aiemmin, mikä kaikki on mennyt hänen kanssaan pieleen ja mitä kaikkea olen näiden vuosi(kymment)en aikana oppinut.

Nyt hän otti yhteyttä. Oli epävarmaa, pääsisinkö iltalenkille, jota hän ehdotti. Toisaalta olin ilahtunut ja imarreltu, toisaalta ärsyyntynyt: en ollut mikään koira, joka rientäisi paikalle tuulispäänä kun joku hieman viheltäisi. ”Tule viemään vuokra-autoani takaisin, tarvitsisin itse asiassa kuljettajan”, hän ehdotti. Mikä etten auttaisi tällaisessa tilanteessa. Syy kelpasi kotonakin ja pääsin lähtemään. Tapaisimme pienessä kahvilassa. Hän istui ulkona, kasvot aurinkoon päin. Aurinkolasit nenällään hän näytti kuin jostain elokuvasta repäistyltä, niin oli ilmeisesti tarkoituskin. Minun roolini oli näytellä ihastunutta leidiä, joka saapui kohtaamispaikkaan innosta väristen. Hän oli huomaavaisesti tilannut hieman juotavaa minullekin. Minua hieman huvitti, sillä tilanne oli kuin lavastettu, mutta minkäpä sille mahtoi. Tapaamisemme olivat muutenkin kuin suurta näytelmää. Vaihdoimme ystävälliset tervehdyshalaukset, hän pyysi istumaan. Juttelimme niitä näitä, vaihdoimme kuulumisia. Nautimme auringosta, joka vielä paistoi kauniisti, oli kohta laskemaisillaan. Vanhaa tuttua kiusoittelua oli ilmassa, hän hivuttautui lähemmäs ja katsoi sumeilematta silmiini. Hän halusi suudella. Huomasin miettiväni kuumeisesti, mihin olisin valmis ja miten käyttäytyisin. Kuten sanottu, ajoitus ei koskaan ole ollut meille suotuisa, eikä se ollut sitä nytkään. Minulla oli nyt sen verran säpinää elämässäni enkä tarvitsisi sitä Liikemiehen muodossa lisää. Käänsin siis päätäni nopeasti niin, että suukko osui poskelle. Sen piti olla selkeä viesti. Hän ei yrittänyt uusintaa tai kysellyt mitään, jatkoimme huoletonta jutteluamme. Kunnes hän heitti: ”Majoitun hotellissa, ja sinäkin sopisit sinne, olisiko se hyvä ajatus?” Hän hiillosti poikamaisesti virnistäen.
Tarjous oli raskaanluokan flirttiä.

Päätös piti tehdä todella nopeasti. Hiljaiset sekunnit kuluivat, mikä ei välttämättä ollut minulle eduksi. Hän huomasi varmasti, että mielessäni myllersi yhtä ja toista. Pakko kieltäytyä. En saata. En edes halua. Olinhan kehittänyt immuniteetin häntä kohtaan jo vuosia sitten! Jos nyt lähtisin, se olisi pelkkää seksiä ja sillä en tekisi tällä hetkellä yhtään mitään. ”Tiedätkö, kuulostaa mielenkiintoiselta, mutta tuntuu että en pysty. Saapuisin sitä paitsi kotiinkin aivan liian myöhään”, perustelin. Hymyilin kuin Audrey Hepburn. Uskoiko näitä erkkikään, olinko läpinäkyvä ja havisinko tuulessa kuin haavanlehti? Liikemies oli aina osannut käsitellä minua, mutta nyt en antaisi periksi. Olinhan juuri pari tuntia sitten kysynyt Reissumieheltä, pystyisikö hän ”pettämään minua” – sinänsä aika absurdi kysymys. Mutta olimme molemmat sitä mieltä, ettemme pystyisi pettämään toisiamme. Meidän juttumme oli kehittynyt sille tasolle ja nautin Reissumiehen kanssa joka hetkestä, joka meille suotiin. 

Liikemies hyväksyi päätökseni. Ajoimme autovuokraamoon peräkanaa, hän jätti avaimet määrättyyn paikkaan ja tuli viereeni kartanlukijan paikalle. Vaikutti siltä, kuin pahin polte hänellä olisi mennyt ohitse. Ymmärsin toisaalta hänen poltteensa – olinhan vanha ystävä ja meidän välillämme oli tapahtunut joskus kaikennäköistä. Jokin kumma kemia oli olemassa, edelleenkin. Ehkä hänellä oli ollut odotukset tähän iltaan, ajatus irtiotosta vanhan ystävän, luotettavan henkilön syleilyssä. Ajoin hotellin sisäänkäynnin eteen. Hän halasi tiukasti, mutta ei enää pyrkinyt muuttamaan mieltäni. Mieleni olikin kevyt, olin kuitenkin osannut tehdä viisaan päätöksen, oikean. Ehkä päätös oli valmistunut jo vuosia sitten ja onnittelin sen johdosta itseäni.