Casting kunnossa

Yhteydenpitomme Reissumiehen kanssa on perin tiivistä. Emme ole taas hetkeen tavanneet, mutta ajatuksia jaamme sitäkin tiheämmästi, kaikista mahdollisista aiheista. Tunnen olevani välillä niin läheinen, että olen vaarassa unohtaa roolini pelkkänä rakastajattarena. Luulen ajoittain, että kuulun hänen elämäänsä laajemminkin, sillä niin laaja-alaisia puheenaiheemme ovat. Kerromme toisillemme viikonlopun suunnitelmista, juttelemme yhteisistä tuttavistamme ja sukulaisistamme, tarinoimme haaveista, unelmista ja meillä on muutamia yhteisiä suunnitelmiakin. Ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin. Raportoin hänelle jopa lähes reaaliaikaisesti, jos menen illalla siiderille ystävien kanssa. Ilmoitan, että olen päässyt turvallisesti kotiin. Puuttuu, että kävisin jumpalla tai lenkillä hänen vaimonsa kanssa ja vaihtaisimme ajankohtaiset kuulumiset. Jos joku tietäisi yhteydenpitomme laajuuden ja laadukkuuden, hän voisi ajatella, että Reissumies on läheisin ystäväni. Ja niin hän onkin.

Sitten välillä muistan, että hänelläkin on kotinsa, eri maailmansa. Hän käy koko perheen kanssa kaupassa ja laittaa ruokaa, vie lapsia harrastuksiin. Pesee ja huoltaa auton. Remontoi kotia. Remontoinnista vaihdamme näkemyksiä ja neuvoja. Jaamme käsityksiämme hyvästä rakentamisesta. Mielikuvat päässäni risteävät: hän puhuu välillä heidän pihallaan olevasta saunasta ja välillä unelmien rantasaunasta myrskylyhtyineen ja tunnelmineen. Onko saunatunnelmakuva sama, mutta eri henkilöt? Mietin, olenko siinä kuvassa vai enkö? Kuulunko siihen? Voisinko kuulua?

Säännöllisin väliajoin minun on pakko tarkistaa roolitusta, koska tunteita on paljon. Haluan olla rakastajatar ja hyvä, paras ystävä. Ei minun tarvitse olla vaimo, (ainakaan nyt, vielä). Tunnemme toistemme hyvät ja huonot puolet pohjia myöten. Kiusoittelen häntä välillä siitä, että hänellä onnekseen on kotona henkilö, joka ei joudu tilanteisiin. Itse joudun tilanteisiin, joiden myötä olen myös kasvanut omannäköisekseni ja mittaisekseni.  Jos asuisin hänen kanssaan, minun pitäisi lopettaa tilanteisiin joutuminen – mutta olisinko sitten enää oma itseni? Minun kanssani on kuulemani mukaan mahdoton olla, jos tuntee paremmin, pintaa syvemmältä. Olen niin levoton, että kylvän levottomuuden muihinkin.

”Tarkistatko sinä roolitusta koskaan?”, kysyn. Ei, hän ei tunne mustasukkaisuutta (olenhan mahdoton elinkumppani!) muuten kuin mahdollisia aiempia säätöjäni kohtaan. Niiden kanssa hänellä on ikään kuin kilpailuasetelma. Hän on suoraviivainen ja ymmärtää, että niin minulla kuin hänelläkin pitää olla koti ja siellä kaikilla iloinen mieli. Järkevä mies. Haluan pitää hänet omassa elämässänikin siinä roolissa, jossa hän on ja tuntee olonsa kotoisaksi. Pysyn itsekin roolissani, joka tilanteittain vaihtelee ystävästä rakastajattareen ja takaisin. Olen onnellinen siitäkin, mitä minulla ei ole.