Kaikki paitsi purjehdus on turhaa

Hän osti haaveilemansa purjeveneen ja lähetti siitä minullekin monta ihanaa kuvaa. Upea vene, aivan mahtava. Kehuin kuvia ja totesin, että minun pitää hillitä veneilyinnostustani. Yritin todellakin hillitä, vaikka olin oikeasti pudota penkiltäni. Olisin ollut vaikka heti valmis veneretkelle, mitä pidemmälle, sen parempi. Tästä asiasta minun oli hyvä kuitenkin pysyä etäällä, mieli objektiivisena. Toivottelin viestitse onnea viime metrien kaupantekohetkiin, varmaankin venho saa rakastavan kodin? Vai mieluummin huoltapitävän? Rakastaako Toinen veneilyä? Ehkä huoltapitävä oli parempi sana, päätin. Jokin häiritsi mieltäni ja yritin saada kiinni, mikä. ”Mitä jos kaikki olisi toisin” -ajatusleikkiimme kuului myös vene. Mutta nyt ajatusleikki ja arki tuntuivat olevan pahasti ristiriidassa, sillä vene ei kuulu omaan arkeeni, vaan onnistuneiden venekauppojen myötä Toisen elämään. Olinko kenties mustasukkainen?

Tajusin hetken miettimisen jälkeen, että sopivankokoinen purjevene oli minunkin unelma. Yksin en voisi sellaista laittaa. Oma puolisoni ei ole kiinnostunut veneistä lainkaan. Mutta veneellä pääsisi rauhaan, kaipaamaani yksityisyyteen, löytäisi mukavia retkipaikkoja vähän kuin matkailuautollakin. Yhtäkkiä kaikki matkailuauto- ja moottoripyörähaaveeni tiivistyivät tähän ajatukseen, Voi kun olisin voinut olla osakas veneessä! Tarvitsin sellaisen! Oppisin purjehtimaan. Minun kanssani vene saisi huolenpidon lisäksi rakastavan kodin, siitä ei olisi epäilystäkään.

En mielestäni ollut puhtaasti mustasukkainen, mutta mitä tämä kaiherrus oli? Oliko tämä kateutta? Minkä vuoksi? Saavuttamattomien asioiden vuoksiko? Olen oppinut itsestäni, että tunne pitää voida nimetä, jotta sitä voi käsitellä. Minun piti haastaa itseni nyt asian äärelle. Ennen kaikkea tunne piti saada esiin ja tunnistetuksi, käsiteltyä ja sen jälkeen aisoihin. Purjevenehän tulisi olemaan heidän perheensä kulkuväline, majoituspaikka, tapa viettää yhteistä vapaa-aikaa, mikä on kaikin puolin hyvä asia. Ei minun pidä olla tässäkään asiassa itsekäs! Mutta jokin otti lujille. Oliko ongelmani se, että halusin omistaa nimenomaan hänen kanssaan jotain konkreettista?

Lähdin lenkille selvittelemään ajatuksiani ja piiskaamaan tunteitani kuriin. Juoksin aivan liian kovaa ja jouduin välillä kävelemään. Fyysisellä piiskaamisella tai piiskaamisella ylipäätään tuskin pääsisin hyviin tuloksiin, ajattelin ja hiljensin vauhtia, yritin saada jostain kohtaa ajatuksesta kiinni. Mietin venettä ja kielsin itseäni miettimästä koko venettä. Oliko minun määrä surra? Vai pitikö minun antaa itselleni lupa olla kateellinen elämästä, jota en itse elä, olla armollinen omille tunteilleni ja päästää kateudesta sen jälkeen irti?

Mitä jos asiat olisivatkin toisin? Reissaisimmeko kaikki hänen vapaa-aikansa lähisaaristossa? Katselin vaahtopäitä ja tajusin, että tiukkojakin paikkoja meidän suhteessa näköjään voisi olla. Ei kaikki ole pelkästään ruusuilla tanssimista ja asentojen hurmaa. Itkin rannalla. Komensin itseäni ryhdistäytymään, en ole mikään itkupilli. Reaktioissani ei ollut järjen hiventäkään. Veneessähän on paljon työtä ja huolehdittavaa. Se tarvitsee osaavat kädet. No onneksi hänellä oli siihen tarkoitukseen miehistö valmiina – itse en voisi satamassa juuri näyttäytyä vaikka haluaisinkin. Jatkoin lenkkiäni ja onneksi löysin juoksuun jo oikean rytmin.

Pikku hiljaa jostain vuosien takaa tuli toinen samantyyppinen tunnemuisto mieleen. Muisto luopumisesta. En voinutkaan ostaa ukkilaani, vaikka olisin halunnut. Sinä kesänä kun ukkila myytiin, ikävöin punaviinimarjoja enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. En voisi enää ikinä poiketa viettämään iltapäivää puskan ääressä poimien. Ei enää ikinä maailman parasta piirakkaa itse poimituista marjoista. Mutta enemmän kuin marjojen puutetta surinkin unelmien täyttymisen puutetta. Tiesin, että ukkila oli vielä olemassa, mutta sinne ei ollut enää pääsyä. Se ei olisi koskaan minun, vaan siellä asuisivat toiset ihmiset. Luovuttaminen ja periksiantaminen ovat katkeria tunteita niellä. Ukkila oli saavuttamaton, tunteiden kietoma pesäke. Aivan kuten venekin.

Lenkkeillessä on hyvä ajatella, kun kuuluu pelkkää puiden suhinaa ja tossua menee toisen eteen. Ehkä minun pitäisi kuuluisi tehdä muita asioita ja löytää vaikka jokin uusi harrastus, höllentää otetta. Reissumies kirjoitti, että voisimme tehdä venematkan lähisaareen kahden hieman myöhemmin. En kyennyt vastaamaan. En voinut ladata asiaan odotuksia. En tajunnut, minkä ihmeen takia venematkan toteutuminen tai toteutumattomuus oli suurempi merkitykseltään kuin vaikka automatkan. Kyyneleet virtasivat eivätkä pelkästään hiertävien piilolinssieni vuoksi. Näinkö väkeviä tunteita minulla oli? Että en tehnyt hänen kanssaan arjessa rinta rinnan niitä asioita, jota hän rakasti ja harrasti? Mutta enhän voinut odottaa pelkkiä kirsikoita kakusta – arki oli rankkaa työtä ja muutakin kuin purjehtimista auringonlaskuun. Ja meidän suhteemmehan perustuu aivan muuhun kuin arkeen. Ehkä tuo parhaiden arjen puolien leikkauskohta oli niin lähellä meidän suhteemme sisältöä, että en melkein pystynyt tunnistamaan eroa. Siitä ja unelmien saavuttamattomuuudesta, periksi antamisesta tämä kipu kumpsi. Kirjoitin hänelle, että nyt joudun laittelemaan ajatuksiani järjestykseen.

Yö oli levoton: en saanut unta ja aamulla heräsin liian aikaisin. Mieli oli kuitenkin yön aikana askarrellut asiansa kuntoon. Mitä jos kaikki olisikin toisin? Mutta kun eivät ole. Asiat ovat niin kuin ovat ja ne ovat aivan hyvin. Heidän perheellään tulisi olemaan hienoja purjehdusretkiä erilaisiin kohteisiin, mikä oli asia, josta minunkin oli syytä olla onnellinen. Aamusella tuli ihana viesti ”Huomenta aarre”.