Kiinni ohikiitäviin hetkiin

Tapasin Reissumiestä vain harvoin, sillä työ vei hänet usein pois kaupungista välillä pidemmäksi, välillä lyhyemmäksi ajaksi. Hän saattoi olla paikkakunnalla pitkäänkin, emmekä tavanneet. En välttämättä edes ajatellut että meidän tulisi nähdä, sillä muitakin rientoja ja säätöjä minulla oli. Hän oli tuonut minut kerran kotiin kuoroharjoitusten jälkeen, ihme kyllä tyhjään taloon. Pyysin häntä hetkeksi meille sisään, ehdotin, josko hän halusi käydä katsomassa peremmällä. Esittelin erästä taulua olohuoneen ovensuussa ja tunsin, että hetki oli jollain lailla latautunut. Jos kyseessä olisi ollut elokuva, ohjaaja olisi pistänyt kohtauksen poikki ja kehottanut meitä suutelemaan. Mutta koska meitä ei kukaan ohjannut, emme uskaltaneet tarttua hetkeen emmekä tehdä mitään. Jälkikäteen tilannetta oli hauska analysoida, sillä hetki olisi ollut täydellinen. 

Syksyllä viestittelymme alkoi tihentyä ja muotoutua syvällisemmäksi. Puolihuolimattomasti heittelin rivien väleihin merkityksiä, joita hän saattoi lukea ja tulkita, mikäli halusi. Joulun alla leivoin pipareita ja mainitsin piparikauden olevan alkamaisillaan. Siihen hän tarttui. Pian huomasimme nokittavamme toisiamme viesteissä, odotimme toistemme reaktiota: perääntyisikö jompikumpi. Kumpikaan ei perääntynyt. Molemmat kaipasimme iholle. Kiertoilmaisut puhuttelivat häntä ja muutaman ajatuksenvaihdon jälkeen hän totesi: ”Ehkä meidän pitäisi tavata”. Tiesin täsmälleen, mitä hän sillä tarkoitti. Sitoumuksitta ja seuraamuksitta, niin sovimme. Emme loukkaisi ketään.

Ajatus alkoi kyteä, laskeskelin päiviä ja mahdollisuuksia. Eräänä iltana tiedustelin kohteliaasti: ”Mitä jos varaisin lentoliput luoksesi?” Päivämäärät saataisiin täsmäämään ja meillä olisi osapuilleen yhdeksän tuntia yhdessä, ehtisin aamuksi töihin aivan normaaliin aikaan. Hän piti ajatusta hyvänä ja kannatettavana. ”Hyvä, sillä varasin ne jo!”, vastasin ja hänestä aloitteellisuuteni ja aktiivisuuteni oli arvostettavaa. Henkeni oli lähes salpautunut varausta tehdessäni – mitä ihmettä olin tekemässä! Ja olisiko hän tosissaan? Levottomuuksien kirjoitteleminen oli aivan eri asia kuin tavata oikeasti. Hän lupasi tulla noutamaan minut kentältä hotellihuoneeseensa. Olin tulla hulluksi odottaessani taksia lennolle: taksikuski ei ollut löytää osoitettani. Olin kuitenkin kaikesta huolimatta ajoissa kentällä ja mietin, millaista olisi, kun näkisin hänet ensimmäistä kertaa oikeasti rakastajana, enkä pelkkänä miespuolisena ystävänä. En pystynut nukkumaan lentokoneessa, vaan keskityin vain pysymään rauhallisena. Ei moni tällaista tee. Tai sitten tekee, mutta siitä ei puhuta. Tapasimme tuloaulassa ja suutelimme ensimmäistä kertaa ikinä, samalla täysin julkisella paikalla. Lentokenttäsuudelma oli kiivas ja latautunut, mutta pelkäsin pahoin, että joku puolituttu tai vielä pahempaa – tuttu – näkee. Joten sykähdyttävyytensä lisäksi se suudelma oli valitettavan lyhyt. Ajomatkan jälkeen hän ohjasi minut hissiin, ylös, käytävää eteenpäin, huoneeseen. Minua ilahdutti, että hän oli pyytänyt parisängyn. Pääsimme hotellihuoneen rauhaan, se oli pysäyttävä tunne. Rakastelimme – sitä sanaa hän halusi käyttää. Joimme oluet, juttelimme elämästä ja siitä, miten olimme päätyneet tähän. Nukuimme vain pari hätäistä tuntia, nautimme toisistamme.