Kuka tulisi hinaamaan

Keskellä helteisintä kesää on mahtava muistella keskitalvea, kun Reissumies ja minä lähdimme retkelle luonnonhelmaan. Hän nouti minut keskustasta, jossa olin ollut toimittamassa erästä työasiaa. ”Minne ajaisimme?” hän kysyi ja heitin kysymyksen saman tien hänelle takaisin. Kyllä minä lähtisin hänen kanssaan mihin tahansa. ”Kunhan ei nyt ajeta jonnekin jeeraan jonne jäädään kiinni”, lisäsin. Minun oli pakko ehtiä vielä iltapäiväksi toimistolle.

Ajoimme siis muutaman kymmenen kilometriä etäämmäs, ja eteen alkoi tulla pieniä metsäteitä. Käännyimme yhdestä tienhaarasta, jossa hän oli saattanut käydä aiemminkin. Lunta oli. Auto oli onneksi maastokelpoinen. Löysimme oivallisen, rauhallisen paikan, jossa meidän oli hyvä hetken aikaa halailla. Takapenkillä oli tunnelmaa ja talvipäivän kylmyys ei meitä haitannut, vaikka vaatteita vähennettiinkin. Jonkin ajan kuluttua olimme aikeissa lähteä ja laittelimme auton kuntoon. Vähän ajettu metsätie teki kuitenkin tepposet: auto jäi kerrassaan kiinni hankeen. Auton paino kairasi sitä yhä syvemmälle hankeen ja lumi lensi, kun Reissumies yritti peruuttaa ja välillä jälleen ajaa pätkän eteenpäin. Minun hennot työntöni auton puskureista eivät auttaneet. Kaupunkikengät siroine korkoineen olivat hangen keskellä naurettavat. Kumimattoja laitettiin renkaiden alle, mutta rengas ei purrut kiinni ja matot liukuivat jäätyvän lumen pinnalla. Risuja haettiin renkaiden alle pitävämmäksi maaksi. Lemmiskelytuokio muuttui projektiksi. Hän haki jo rotevampaa puuta alle – kinos oli parikymmensenttinen. Hän uurasti uupumatta ja luottavaisin mielin: kaikesta näki, että hän oli päättänyt irrottaa auton hangesta.

Tovin kuluttua auto irtosikin, oksat ja puunkappaleet heiteltiin sivuun tieltä ja pääsimme vaivatta jatkamaan matkaa. Paluumatkalla pohdiskelimme, kenelle olisimme soittaneet, jos tilanne olisi todella vaatinut lisäapuja. Keksimme hädin tuskin yhden henkilön, jolle olisimme rohjenneet soittaa.

Mietin jumiin jäämistä myöhemmin, laajemmin. Kerromme toisillemme niin paljon ja jatkuvasti toisistamme, jaamme ajatuksiamme arjessa, että olemme todellakin parhaat kaverit, syvät ystävät. Mutta jos jokin tilanne vaatisi lisäapua, kelle soittaisin? Jos hänelle vaikkapa tapahtuisi jotain, en voisi kertoa tavanomaiseen tapaan huolestani ja surustani? Kenet silloin hälyttäisin vetämään itseni ulos henkisestä kuopasta? Kuka tulisi hinaamaan ja kuka jaksaisi kuunnella? Kuka ymmärtäisi? Ja kenelle hän soittaisi?

Ehkä joutuisimme päättäväisin mielin irrottamaan itsemme hangesta ja jatkamaan matkaa.