Mitä ei kotona tehdä

”Kirjoita blogissasi enemmän seksistä”, ehdottaa Reissumies eräänä päivänä. Hän haluaa lukea juttujamme. Olen hieman verhoutunut kirjallisen häveliäisyyden uumeniin ja puolustelen, että en voi tietää lukijakuntaani ja kohderyhmääni, jolle kirjoitan, siksi arastelen. 50-lukulaisen elokuvan ollessa kyseessä kamera zoomaisi h-hetkellä lamppuun, heinäladon paaleihin tai ikkunalaudan kynttilän lepattavaan liekkiin. Ei graafista kuvausta. ”En tiedä pystynkö”, emmin. Hän ei anna periksi. ”Harjoittele, haasta itsesi”. Niinpä kirjoitan nyt seksistä.
[Ja varoitus, nyt sitä sitten tulee, klikkaa kiinni jos ei kestäkään lukea!]

Reissumies tiesi, että hänellä on tulossa tärkeä, joskin lyhyt työmatka. Hän ilmoitti siitä minulle kaksi kuukautta ennakkoon ja varasi hotellihuoneen. Varmistimme, että muu porukka oli menossa eri hotelliin, joten törmäämisen vaaraa ei juuri ollut. Pyysin, että voisin maksaa oman osani, sillä en missään tapauksessa halua väärintulkintoja edes vahingoissa, vaikka hän ei niitä toki teekään. Minulle voi ystävällisyyden osoituksena tarjota joskus lounaan, siiderin, leffalipun, mutta ei maksaa hotellihuonetta. Ei myöskään lentolippuja. Huolehdin itse suurimmista kustannuksista, jotta vaihdantatalouden käsitystä ei pääsisi mitenkään syntymään. Sain sähköpostiini varausvahvistuksen, josta kävi ilmi että kustannusasia oli ymmärretty myös kokouspaikan hotellissa: minun osuuteni ei menisi firman laskutukseen.

Viikot vierivät hitaasti, mutta kuitenkin. Ryhdyin miettimään järjestelyjä ja varustelua parisen viikkoa ennen lähtöämme. Hän halusi tehdä jotain erilaista, jotain, mitä kotona ei tehdä tai millaista siellä ei nähdä. Pakkasin partahöylän, suurikokoiset marmorikuulat, ja tietenkin – olutta. ”Kukaan ei ole koskaan pakannut minulle mukaan olutta”, hän kirjoitti, joten ajatuksissa oli tehdä muutos siihenkin. Olimme ihastelleet kaunista kesää ja toivoimme tällekin retkelle hyvää ja lämmintä ilmaa. Kenties voisimme tehdä jotain ulkonakin. Säiden haltijat olivat puolellamme ja niinpä saatoin pukea lähtöpäivänämme lyhyen farkkuhameen, joka olisi housuja kätevämpi automatkallamme Eri Kaupunkiin. 

Hän nouti minut keskustasta kyytiin heti aamusta. Farkkuhame miellytti häntä, ja jo pienen ajomatkan kuluttua hänen kätensä hakeutui polvistani ylöspäin. Tiesimme yhden pienen metsätien, jolla olimme käyneet kerran aiemminkin (ei se, johon juutuimme talvella kiinni!) Piipahdimme pikkutielle. ”Nyt voitaisiin testata konepeltiä”, hän ehdotti. Tien vierusta oli kuitenkin niin avara ja metsä hakattu aukeaksi, että minua mietitytti ja arvelutti konepellille heittäytyminen. ”Mutta katsotaan hieman myöhemmin, päiväkin on vasta lämpenemässä”, lupasin. Pysähdyksestä tuli melko nopea, sillä molemmillla meillä oli hienosti kiertoilmaisten ylilatausta. Mieli keveänä lähdimme jatkamaan matkaa.

Ajoimme parisen tuntia, kunnes hän sanoi: ”Nyt juomme rouvan kanssa kahvit terassilla”, ja minulle se sopi. Pysähdyimme, hän kantoi kupposet pöytään. Mieltäni lämmitti rouvittelu, sillä moinen ei kuulunut muuten kummankaan elämään. Hän osaa tehdä vaikutuksen myös tunnepuolella. Määränpäätä ennen pysähdyimme vielä kerran, sillä jokin pikkutie oli piti vielä löytää. Pienen etsimisen jälkeen löytyikin aivan täydellinen metsätie, jossa oli pieni levennyskohta. Tien vierusta ja levikekohta kasvoi puolimetristä heinää. Katselin ympärilleni ja totesin, että tässä olisi nyt se mahdollisuus testata konepeltiä. Niinpä Reissumies nosti minut konepellille, kääräisi hameeni ylös ja tuli sisääni. Aurinko helotti kirkkaalta sinitaivaalta. Hän liikkui sisälläni määrätietoisin liikkein, korkeus oli täydellinen. Konepellin alla tunsin lämpöisen moottorin selkääni vasten ja ylläni tunsin lämpöisen miehen. En täysin pystynyt heittäytymään mukaan, sillä konepelti selän alla oli liukas, mutta nautin joka hetkestä. Tämä oli kuin suoraan jostain elokuvasta. Oli myös hienoa nähdä, kuinka hän nautti. Hän käänsi minut vatsalleni konepellin päälle ja tuli takaapäin sisään. Tahti kiihtyi ja hän lopulta antoi purkautua perille saakka. Luonnonhelma on jotenkin niin herttainen ja ikiaikainen. Romanttinen. Vain me kaksi, keskellä kauneinta villiä luontoa, keskellä kirkasta kesäpäivää. Hoidin itseni käsin loppuun, miestä vasten nojaten. Hän jostain syystä näyttää yllättyvän aina suvereeniudestani käsitellä itseäni. Tekniikkani on pettämätön, suorasukainen ja nopea. ”Tahmeaa”, sanoin pyyhkiessäni sormiani puhtaaksi. ”Tahmeaa tämä meidän matkanteko!” Hän nauroi ja oli samaa mieltä.

Jatkoimme matkaa enemmittä pysähdyksittä ja pääsimmekin hotellille hyvissä ajoin. Sisään kirjauduttuamme pääsimme hiljaiseen, kotoisaan huoneeseemme. Viipymättä riisuimme toisemme, rauhallisesti, mutta pääättäväisesti. Hän istui sängyn reunalle ja veti minut syliinsä, liukui sisääni saman tien ja tiesin, miten seuraavan tunnin kuluttaisimme. Tapanamme on hyödyntää koko yhdessäoloaika. Viihdyimme sängyssä toistemme iholla upeasti, välillä avasimme tuomiani oluita. Emme meinanneet taaskaan mitenkään saada tarpeeksi toisistamme, kuin vastarakastuneet teinit. Ihot nihkeinä ja hiukset pystyssä kävimme suihkussa. ”Haluatko höylätä minut nyt aivan puhtaaksi?” kysyin. Tästäkin oli ollut puhetta jo hieman aiemmin. Posliini. Hän ei ollut sellaista nähnyt pitkään aikaan enkä itsekään muistanut, milloin olisin höylännyt täysin puhtaaksi. Hän tarttui hellästi toimeen. Runsaasti vettä ja saippuaa, kärsivällisyyttä ja huolellisuutta. Puhdasta tuli. Hän ihasteli kättensä tulosta, enkä minäkään sitä käynyt moittimaan. Suihkun jälkeen testasimme ajeltua ihoa 69:ssa, joka kuuluu ehdottomiin suosikeihimme. Siinä unohtuvat kaikki muut maailman asiat, sillä ajatuksiin ei muuta mahdu kuin me kaksi. Hyväilyt muuttuivat jälleen kiihkeämmiksi, pian rakastelimme, panimme eri asennoissa. Purkauduin tulisesti ja tärisin suorastaan. Annoin kaikkeni ja puristin viimeisetkin rippeet. ”En tiedä itkeäkö vai nauraa”, nauroin ja nyyhkin. Kyyneleet tulvivat hänen käsivarttaan vasten ja muuta en voinut kuin antaa niidenkin tulla, olin niin hyvissä käsissä että ne kestäisivät kaiken. ”Haluaisitko jos vielä vähän nuolisin sinua”, hän kysyi ja nauroin, en ehkä juuri nyt kestäisi enempää, en jaksaisi. ”Älä enään”, sanoin ja nauroimme yhdessä. Raja voi joskus tulla vastaan minullakin. Loikoilimme sängyllä. Silittelimme toisiamme.

Kävimme illan mittaan pienellä kävelyllä. Löysimme pienen baarin, jossa tilasimme tuopposet. Istuimme lähekkäin sohvalla, jälleen kuin teinit, reiteni hänen reisiensä välissä, hänen käsivartensa olkapäilläni. Tällaiset hetket ovat yhtä juhlaa. Kukaan ei tunne ja voimme olla aivan kuin haluamme – tietysti tilanteen ja paikan asettamissa rajoissa – mutta lähekkäin kuitenkin. Tuopit juotuamme lähdimme jälleen takaisin hotelliin. Halailimme keskellä kaupunkia kesken lyhyen matkan. Hän kaappasi minut syliinsä ja suutelimme.

Huoneessa jatkoimme toistemme hellimistä. ”En ole kuunnellut vielä sitä suosittelemaasi kappaletta”, hän sanoi. Se oli Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin Tahtoisin, tahtoisin ja sopi hetkeen täydellisesti. Laitoin kappaleen soimaan. Riisuimme vähät vaatteemme toisiltamme ja kävin hänen syliinsä istumaan. Hän liukui vaivatta sisään ilman mitään lämmittelyjä, sillä en juurikaan niitä tarvinnut. ”Minä tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin sut kokonaan / minä tahtoisin, tahtoisin, ees yhden yön omistaa / minä tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin sut kokonaan, minä tahtoisin, tahtoisin, niin mutta en saa”. Tuure lauloi meistä. ”On meillä ollut yö jos parikin”, lohdutin. Keinuimme valssin tahdissa sisäkkäin. Jos humalatilani olisi ollut yhtään korkeampi, olisin varmaan itkenyt biisin tunnelman iskevyyden tähden. Hetkeä myöhemmin hän istui sängynlaidalla, vatsani ja rintani kiinni hänen selässään, ihan iholla, molemmat alasti. Peili oli suoraan edessämme. Hyväilin hänen niskaansa ja katsoin itseäni peilistä. Tätä voisi tehdä useammin, enemmän. Jos olisimme yhdessä, meillä ei seksi eikä hyväilyt jäisi käyttämättömän erikoiskodinkoneen tavoin nurkkiin pölyttymään. Lämpimien vohveleiden päivä olisi taloudessamme aika useasti.

Sanoin, että jos hän haluaa, hän voisi purkautua suuhuni. Sitä hänen ei tarvitsisi erikseen koskaan kysyä. Syvä luottamus oli tiivis ja molemminpuolinen. Tiesin, että hän arvosti ehdotustani. Meillä ei ollut mihinkään kiire, joten pyrin tekemään hänen olonsa mahdollisimman kotoisaksi suussani, mietin oikeaa rytmiä ja kosteustasapainoa. Lopulta hän heittäytyi, antoi itsensä tulla. En pidä nielemisestä, joten olin pian jo matkalla käsienpesualtaalle. Hän pysäytti minut ja pyysi lumipalloa, mitä hieman epäröin, ei se olisi pakollista eikä tarpeellista. Olimme toki siitäkin puhuneet joskus ennakkoon. ”Anna tänne vain”, hän kehotti. Suudellessani valutin hänen omat kastikkeensa hänen suuhunsa. Rohkeaa ja hauskaa, varsin erikoista. Kannustin ja kehuin häntä. ”Kyllä kai minäkin sen kestän jos sinäkin”, hän naurahti. ”Jos joskus perustan kahvilan tai ravintolan, sen nimeksi tulee sitten Lumipallo. Tiedät, mistä nimi on peräisin”. Tiesin. Jostain sellaisesta, jota kotona ei tehdä. Nimikin olisi jotain lainattua.

Nukahdimme kaikkemme antaneina yhteisen peiton alle alasti, ihot toisiaan vasten. Hetki, joka ei seksihurjastelun oppikirjassa varmaankaan ole kovinkaan huimapäinen, mutta meille sitäkin merkityksellisempi.

 

PS: Ai niin ne kuulat: kannattaa testata. Mielenkiintoista!