Niin lähellä mutta kuitenkin niin kaukana

Tapaamisemme ovat joskus varsinaista tuuripeliä. Alkukesästä Reissumies oli ollut lomalla kuutisen viikkoa ilman, että olimme kertaakaan kunnolla tavanneet. Olimme nähneet toisemme erittäin pikaisesti, kun olin kokouksessa hänen puolisonsa työpaikan lähellä, samassa rakennuksessa. Kokouksen ajan pohdiskelin, olisiko puoliso jo lomalla, tapaisimmeko mahdollisesti ja tunnistaisikohan hän edes minua enää. Minua jännitti. Olemme tavanneet muutamia kertoja harrastuksen parissa. Mukava ihminen. Tiedostin, että kokouspaikka ja sen lähiympäristö oli vahvasti Reissumiehen puolison pelikenttää ja siihen katsoen minun tuli käyttäytyä.

Menin ulos ja olin jo valmiina kotiinlähtöön. Työkaverini jutteli vielä viime hetken päähänpistojaan, kuuntelin vain puolella korvalla. Samassa vaaleanharmaa, jokseenkin tutunnäköinen Audi kaarsi kääntöpaikalle eikä ollut epäilystäkään, kuka kuljettajana oli. Hän nosti minulle iloisesti kättään. En enää kuullut työkaverini sanoja, vaan keskityin seuraamaan, mitä tapahtuisi. Auto teki kääntymispaikalla lenkin ja katosi tulosuuntaansa päin. Näin, kun nurkan takaa nainen punaisessa paidassa hypähti kyytiin. Mikä kummallinen, erikoinen tunne. Reissumies oli lähellä, mutta niin kaukana. Täysin saavuttamattomissa. Ja tuohon kuvioon minulla ei olisi mitään asiaa.

Kesä jatkui samoissa merkeissä –  viestittelimme hiljalleen, mutta pidättyväisemmin kuin silloin, kun hän on pois kotoa. Lämpimät aurinkoiset kelit vaihtuivat lähes räntäsateeseen ja hyiseen tuuleen. Alkoi olla selvää, että emme ehtisi nähdä mitenkään. En voinut käsittää, kuinka kaukana hän asui. Miten jäätävän kurinalaista hänen elämänsä olikaan. ”Olet fyysisesti lähempänä kun olet töissä, kuin silloin kun olet parinkymmenen kilometrin säteellä kotona”, kirjoitin. Miksei hän päässyt edes lyhyelle retkelle illalla tai viikonloppuna? Liian kiireinen elämä? Ei aina tarvitse päästä ihokontaktiin. Pakotin itseni kärsivälliseksi ja pitkämieliseksi. Mustasukkaisuuden hätistin pois mielestäni. Reissaavan henkilön paikka on kotona silloin, kun hänellä on tilaisuus siellä olla.

Pyrin pitämään radiohiljaisuutta, mutta siinä lajissa olen täysin surkea. Tiedättehän kolmen päivän säännön? En ole koskaan onnistunut kolmen päivän säännössä, vaan otan aina yhteyttä. Kirjoitan. ”Sitoutumattomuus, rentous, vaivattomuus”, pidin hänen sanojaan mielessä. Pohdin, mistä asioista hän minussa pitää ja mitä hän minussa arvostaa? Mitä tämä suhde hänelle merkitsee? Tein analyysejä, jotta saisin ajatuksiani järjestykseen. Painostaminen olisi kaikin puolin tuhoksi, joten sitä tuli välttää. En minäkään painostuksesta tykkäisi. Prioriteetit ja pelisäännöt on pidettävä mielessä hinnalla millä hyvänsä, ajattelin. Silti allekirjoitin myös sen, että rakastajattaren osa on joskus armoton.

Lähtöpäivänä oli tapahtuma kaupungilla, jonne tuli paljon yhteisiä tuttujamme. Emme törmänneet päiväsaikaan, mutta illalla täysin yllättäen tuli viesti: ”Olisiko sinulla mahdollisuus lähteä oluelle kuudelta?” Kuudeksi en ehtisi, sillä minulla oli muuta ohjelmaa, mutta lupasin hieman yli seitsemäksi. Kello oli lähempänä puolta kahdeksaa, kun lopulta löysin hänet, mutta kaikki ikävämme ja kaiherruksen tunteemme olivat samassa pois pyyhkäisty. Istuimme luontevasti puolisen tuntia, kunnes päätimme katsastaa työpaikkani tilat. Ne tarjosivat mukavan pakopaikan hetkeksi, jonka osasimme käyttää eduksi. Reilua tuntia myöhemmin saattelin hänet taksiin ja ymmärsin, että hän oli järjestänyt vapaata heti kun oli kyennyt. ”Purjevene”, hän sanoi. ”Olen katsellut sellaista ja käynyt koeajolla muutamalla. Jos tarjoukseni menee läpi, myöhemmin kesällä lähdemme sillä ajelulle”, hän lupasi ja jätti minut odottamaan kesänjatkoa perhoset vatsassani.