Yritysjohtamisessa puhutaan visiosta, missiosta ja arvoista. Ollaan tulosorientoituneita ja pyritään tehokkuuteen. Mittaroidaan. Rakastajattaren puolitoista vuotta on ollut opettavaista ja mielenkiintoista aikaa. Meillä ei ole kiire minnekään, eikä kuulemma pyrkimystä mihinkään suuntaan. Leijutaan kuin lastut laineilla. Toisinaan on tyyni sää, eikä laineita ole, emme etene mihinkään. Toisinaan myrskyää hieman, puhaltaa itäkaakosta tai suoraan pohjoisesta, mutta emme sittenkään tiedä minne olemme päätymässä. Reittisuunnitelmaa ei ole. Yritysjohdon termein, emme ole laatineet yleiskuvaa. Hitaasti hyvä tulee?

Miksi minusta kuitenkin tuntuu että reittisuunnitelma pitäisi olla? Mikä tulee hitaasti? Olen kysellyt moneen kertaan, mikä paikkani on, mitä puutetta korvaan ja mitä meistä voisi tulla. Emme tiedä. Aika näyttää. Minä tarvitsen vähintään haaveita, mieluummin vilauksen kartasta, mitä ja minne. Aikataulusta ei niin väliksi. Tiedän, että jos jotain päättäisimme, edessä olisi massiiviset muutostoimet, ja niihin emme halua ryhtyä vielä. Mutta voimmeko ajatella että joskus? Mitä vuosien tai vuosikymmenten päässä voisi näkyä? Miten voisin olla rakentava olematta painostava?

Ei tämä helppoa pitänyt ollakaan ja tiedän että kuulostan yhdestä niistä miljoonasta rakastajattaresta, jotka kuitenkin jossain vaiheessa alkavat haluta jotain lisää, joille miesparat ensin alkavat vastailla hieman ympäripyöreitä, sitten hymiöin ja sitten vaikenevat ja luikkivat karkuun… 90 % miehistä ei jätä kuvioitaan rakastajattaren vuoksi, se on faktaa ja tässä valossa voisi olla aiheellista ottaa pää pois pilvihötöstä. Laskelmieni mukaan vain tunteen väkevyys lopulta määrittelee sen, mihin olemme menossa vai olemmeko minnekään. Tottakai olen kiitollinen siitä mitä meillä on ja arvostan myös niitä hiuksenhienoja sivulauseita ”jos asiat olisivat toisin”. Ei pidä olla liian vaativainen, tyytymätön eikä kiittämätön. Vireemme on ollut ajoittaisista myrskyistä huolimatta koko ajan positiivinen, siitä suuri kiitos. Tiedän mitä minun tulisi muistaa olla kärsivällinen, vaikka tietyt asiat kestäisivätkin kauan. Mutta tulevatko ne jos ei lupauksia voida antaa? Onko näköpiirissä mitään? Autuaita ovat ne, jotka uskovat vaikkeivät näe? 

PS: Pitkäksi venynyt joulutaukoni on johtunut työkiireistä ja siitä että on vaikea asettaa sanat ja ajatukset siten, että niistä saisi itsekään selkoa. En tiedä saako niistä vieläkään 😀

Joulu.

Juhla, joka on täynnä rauhaa
Ihanaa yhdessäoloa
Paineita, suorituspaineita, selviytymistä ja suoriutumista
Yhdessäoloa – tai yksinäisyyttä helikellojen soidessa
Vastakkainasettelua.

Joulu – toisaalta – se voisi myös olla mökki tunturin kupeessa tai merenrannalla. Pieni mökki jossain.
Kynttilöiden tuoksua, nietosten kutsua, luonnollista kauneutta, katseen pysähtymistä maisemaan, mielen tyhjentymistä ja rauhoittumista. Joulu olisi sitä, että minnekään ei olisi kiire, antaisi asioiden tapahtua omalla ajallaan, omalla painollaan. Tämä joulu olisi puulämmitteisen uunin hohkaamista, pimeyden kietomista syleilyynsä. Pöydän äärellä juteltaisiin mitä mieleen tulisi. Sillä välin pihasauna lämpiäisi, siellä viivyttäisiin aimo tovi ja välillä hengähdettäisiin. Tarinoita, aatoksia ja ulkoroihun valoa. Höyryävät kehot kuunvalossa, keskellä hiljaisuutta. Itse Ukko ylijumala katsoisi meitä ja toteaisi hyviksi. Toivottaisi hyvät illanjatkot ja siunaisi meidät.

Meidän joulu jatkuisi niin että siirtyisimme pirttiin, kuivaisimme toisemme. Laittaisimme yötä varten vielä pari puuta pesään, jotta lämpöä riittäisi. Katoisimme toisiamme, saunapuhtaat. Siirtyisimme levitetylle laverille jossa olisi puhtaat, valkeat lakanat. Kietoutuisimme toisiimme niin kuin emme olisi pitkään aikaan nähneetkään. Suutelisimme niin kuin emme olisi pitkään aikaan suudelleetkaan. Rakastelisimme vääjäämättä monta tuntia, ennen kuin huomaisimme, että olisimme nälkäisiä, jolloin tekisimme vielä lämpimät voileivät.

Meillä olisi toisillemme aikaa. Ikkunasta näkysivät tuhannet tähdet. Maisema olisi rauhallinen. Ennen kuin nukahtaisimme toistemme syleilyyn, kysyisit: ”Odotitko minulta joululahjaa?”, johon vastaisin ”En. Yhteinen aika on tärkein lahja”. Tämä on kaikki mitä meillä on, Reissumies.

Hyvää joulua. Rakas.