Jännä tunne tämä balanssi. Etenkin kun olen moneen otteeseen tunnistanut jonkin kumman tunteen itsessäni suhteessa Reissumieheen. Olen nimennyt sen tunteen milloin mustasukkaisuudeksi, luopumisen tuskaksi, omistuskaipuuksi, milloin kaihoksi. Erikoinen levottomuus on vallannut aika ajoin mieleni. Ja nyt aivan yhtäkkiä tuollaista outoa tunnetta ei olekaan! Onko tämä suhde arkipäiväistynyt? Herraparatkoon, toivottavasti ei! Vai olenko löytänyt tässä suhteessa roolini ja kotiutunut viimein siihen? Toivottavasti. En mieti tulevaisuuden skenaarioita – jos mikään toivotuista vaihtoehdoista ei toteudu, onpahan meillä ollut olemassa ainakin nämä yhteiset hetket. Jos hänen vaimonsa häärää sijastani heidän keittiössään ja rantasaunallaan vielä kymmenien vuosienkin päästä, ei sekään minua hetkauta.

Olen niin rauhassa ja balanssissa että joudun suorastaan miettimään, miten olen päätynyt tällaiseen olotilaan. Kannattanee varoa, ettei sivulauseessa lipsauta hyvänpäiväntutulle, että olin viikko sitten Reissumiehen kanssa lomailemassa. Koska kaikkien mielestä rakastajan kanssa lomaileminen ei sittenkään ole ihan vielä hyväksyttävää.

Kivaa oli ja balanssissa ollaan 🙂