Hetkeni Reissumiehen kanssa yhdessä ovat oikeita juhlahetkiä. Vaikka välillä etäsuhteista tuttu kaipuu valtaa mielen, odotuksen luoma innostus on sitäkin suurempi tunne. Moottoripyöräretkeä olimme suunnitelleet jo kesän alusta saakka, silloin kun viileiden viikkojen aikana oli jo lähes epätoivo iskemässä. Nyt olin jo muutamia viikkoja aiemmin ilmoittanut Reissumiehelle, minä perjantaina pääsisin töistä niin että minun ei tarvitsisi vaivata reissun aikana työasioilla mieltäni. Otin lomapäivän aivan retkeämme varten.

Mikään ei tietenkään ole varmaa ennen kuin nähdään lähtöpäivän aamu, niin nytkin. Yllätyksiä oli tulla aiemmin viikolla ja reissun onnistuminen oli hieman epävarmaa aina viime hetkiin saakka. Mutta perjantaiaamuna tuli viesti ”Olisin valmiina lähtöön”. Ilmoitin ajankohdan, jolloin hän voisi tulla aamukahville ja kun pääsisimme lähtemään. Minuutit vierivät. Keräsin vähät retkikamppeet, keitin tuoretta kahvia. Laitoin itseni lähtökuntoon. Lopulta kuului moottoripyörän ääni. Oli erikoista nähdä moottoripyörä pihallamme. Hän tuli sisään hieman varoen – eipä silti – ei ensimmäistä kertaa, mutta silti hän ei tunne oloaan aivan kotoisaksi, sillä kotini ei edusta hänelle mukavuusaluetta.

Tarjoilin kahvin kanssa keksiä, katselin häntä pöydän toisella puolen. Kotoisaa ja luontevaa. Tähän voisi todellakin tottua. Kahvin jälkeen vedin varusteet ylleni ja pääsimme lähtemään. Vauhdin hurma on puhutellut minua ennenkin ja nyt sitä oli odoteltu muutama kuukausi. Suuntasimme pieneen maalaiskylään noin viidenkymmenen kilometrin päähän, se oli juuri sopiva etäisyys päiväretkelle. Tiesimme muutamia mielenkiintoisia kohteita, joissa voisimme pysähtyä. ”Ja pienemmät tiet, niitä lähdemme katselemaan”, hän oli ilmoittanut. Moottoripyörä kuulemma soveltui muuhunkin kuin perus-asfalttitiellä ajamiseen. Olin jälleen avoin kaikille seikkailuille.

Kävimme muutamilla historiallisilla paikoilla ja nautimme upeasta ilmasta. Kaunista luontoa oli silmänkantamattomiin. Ei ollut ihme, että turisteja kävi täällä jokaisesta maailmankolkasta. Luonnonrauhaa ei rahalla voinut ostaa – sitä joko oli tai ei ollut omassa maassa. Tänään kulkijoita ja vastaantulijoita ei kuitenkaan ollut paljoa. Paistoimme nuotiopaikalla makkaraa ja joimme termospullosta kahvia. ”Nyt lähdemme katsomaan sellaisia reittejä, joilla et olekaan ennen kulkenut”, hän sanoi. Mietin, mitä tuleman piti. Matkan varrella oli määrä olla pari autiotupaa. Niistä ensimmäisessä oli muuta väkeä, joten emme menneet peremmälle. Poikkesimme pienemmälle metsätielle. ”Oletko ihan varma”, kysyin. En välttämättä halunnut jäädä moottoripyörällä kiinni hankalaan tiehen. Hän oli varma. Niin rauhallinen ja päättäväinen, mikä oli aina vedonnut hänessä minuun. Metsäiset maisemat vilahtelivat. Välillä tie oli kapeampi, kuoppaisempi, välillä taas aivan tasainen. Hän katsoi navigaattorista, missä menimme. ”Tuossa kohtaa pitäisi olla laavu”, hän totesi. Ei siis autiotupa, vaan laavu. The next best thing. ”Mennään sinne sitten”, sanoin. Makkaraa emme enää tarvitsisi, mutta rauhaa tarvitsisimme.

Hän parkkeerasi moottoripyörän laavulle, oli aivan hiljaista. ”Mitäs nyt tehdään?”, hän kysyi ja veti minut syliinsä. ”Mitäs luulisit?”, kysyin ilkikurisesti hymyillen. Vaatisi hieman siviilirohkeutta alkaa lemmiskelemään laavulla, mutta meille ei luontoretkeily enää ollut vallan uusi aluevaltaus. Tartuimme toisiimme tiiviisti, sillä halaukset ja kiinnipitäimset moottoripyörän kyydissä eivät riittäneet. Riisuimme paksut, turvalliset vaatteet ja kaivoin fleeceviltin kassista, levitin sen laavun kaikennähneelle lattialle. Missään ei onneksi näkynyt ketään ja sijaintikin oli keskellä korpea. Antauduimme toistemme hyväilyyn, heittäydyimme hetkeen. Pian hän oli ihollani, sisälläni ja metsä huokaili hiljaa ympärillämme. Lautalattian tyyppinen alusta tuki hyvin ja löysimme sopivan rytmin. Tuokio ei ollut pitkä, mutta sitäkin ikimuistoisempi. Keräsimme hetken päästä vaatteemme ja laittauduimme valmiiksi. Hän käänsi pyörän lähtösuuntaan, mutta ensin valittu reitti osoittautuikin hurjan saviseksi. Meitä vastaan tuli pariskunta, joka viittilöi, että peremmälle ei kannattaisi ajaa. Hyppäsin pyörän päältä pois ja kävelin pehmeimmän osan tietä, ja hän sai pyörän jälleen tasaiselle tantereelle ja pääsimme jatkamaan. ”Hyvä ajoitus, ajatella jos olisivat tulleet laavulle varttitunti sitten!”, puuskahdin. Nauroimme yhdessä tällekin sattumalle.

Risteilimme pienillä teillä, joiden mutkat ja maastot painuivat mieleeni syvälle. Itse asiassa – miksi aina piti mennä vain yhtä rataa? Arjessa tehtiin helpoimpia ratkaisuja, suosittiin suorinta tietä, vaikka mutkaisempi ja hitaampi tie joskus toi uutta ajateltavaa, tuoreita näkökulmia ja mielenvirkistystä. En ollut koskaan nähnyt noita maisemia, vaikka kylä jossa vierailimme, oli tuttuakin tutumpi. Virallisen, kaiken tunteman reitin olin nähnyt ja ajanut useita kertoja. Pikkuteiden maisemia en ollut en ollut koskaan edes ajatellut koluavani, en ennen kuin hän nyt vei minut niille. Tie jatkui ja jatkui – minua ei olisi häirinnyt vaikka se olisi jatkunut ikuisuuksiin. Olisin voinut jatkaa epävirallisella reitillä ikuisuuksiin. Voisin jatkaa tässä epävirallisessa suhteessa vaikka ikuisuuksiin. Näitä maisemia ja mutkia miettisin vielä kauan. Halusin rapsuttaa häntä kypärän alta hellästi niskasta.
Oh, it’s such a perfect day – I’m glad I spent it with you, sanoisi Lou Reed.