Punainen kaulahuivi

Vanha herrasmiesystäväni Valokuvaaja alkoi pitkän tauon jälkeen juttelemaan minulle messengerissä. Meillä on pitkä historia: hän on ottanut minusta rippi- ja ylioppilaskuvat sekä monen monta perhekuvaa. Hän on hymyilevä, pilke silmäkulmassa oleva mies kameran takana. Arvoituksellinen omalla laillaan, mutta toisaalta suora ja kaihtamaton. Hän on minua parisenkymmentä vuotta vanhempi ja alun perin isäni ystäviä. Hänen kanssaan luodataan keskusteluissa aina hartaasti ja syvälle. Nykyisin hän asuu maaseudun rauhassa, ja tilaan kuuluu mahtava puusauna, jonne minulla on kutsu voimassa. Olen luvannut tulla käymään, mutta valitettavasti en osaa sanoa, minä vuonna.

Kerran hän kysyi koskettavasti: ”Miksi kaltaisiasi naisia ei riitä jokaiselle?”

Minä vastasin: ”Varmaankin yleisen mielenrauhan.”

Tajusimme toisemme varmaan sinä iltana, kun itse olin arviolta yhdeksäntoista ja hän neljissäkymmenissä. Tapasimme aivan sattumalta Kotikaupungin yhdessä olutravintolassa. Hän pyysi minut pöytään istumaan ja juttelemaan, en muista oliko pöydässä muita. En muista edes, mistä keskustelimme (syynä ei ollut liiallinen alkoholin nauttiminen!). Jonkin ajan kuluttua hän alkoi tehdä lähtöä. ”Lähdetkö mukaani studiolle?” hän kysyi yhtäkkiä. Minua arvelutti. Äiti oli varoittanut miehistä, jotka houkuttelevat mukaan. Mutta kaikki tietävät, että houkutksen kiihottava maku on käsittämättömän vetovoimainen ja hänhän oli turvallinen. Tuttu. Minun piti saada selvää, mitä tapahtuisi. Lähdin siis mukaan. Menimme taksilla lyhyen matkan, talvi oli puolessavälissä ja lunta oli kohtalaisesti. Minulla oli punainen kaulahuivi. Istuin hänen vieressään ja hän hymyili hymyään, josta en vieläkään tiedä, mitä kaikkea se sisältää. En saanut siitä selkoa sinäkään iltana. ”Tule sisään, tarjoan kahvit”. Rakastin hänen valkoista studiotaan, olin rakastunut siihen jo rippikuvia otettaessa. Se oli täydellinen, graafinen tila, jossa luovuus oli käsin kosketeltavaa ja jossa ideat virtasivat. Siihen aikaan valokuvat suurimmaksi osaksi vedostettiin käsin, kuvankäsittelyohjelmia ei käyttänyt vielä juuri kukaan. Hän esitteli minulle tiloja ja työvälineitään. Mietin vain kuumeisesti, mihin tämä olisi menossa. Join kitkerän kahvin ilman maitoa. Keskustelimme sohvalla niin kuin kaksi väsynyttä, muutaman oluen juonutta, aivan eri-ikäistä kaverusta vain keskustelevat. Mielessäni kävi, että ehkä hän ei sittenkään halunnut mitään. Hän näki minut teinityttönä, joka olinkin. Jonkin ajan kuluttua, kun kahvit oli juotu, nousimme lähteäksemme. Hän saatteli minut ulos ja sulki studionsa oven. Yllämme oli kirkas tähtitaivas ja pakkasta kymmenisen astetta. Hän halasi tiukasti. Lopulta hän uskalsi suudellakin. Vastasin suudelmaan, mutta en maailmanvalloittajan tyyliin. En halunnut saattaa häntä kiusaukseen. ”Tästä ei iskälle kerrota”, hän sanoi. ”Ei kerrotakaan”, vahvistin.

Punainen kaulahuivini jäi valkoiseen studioon.